Uusia polkuja

Kykeneekö ihminen elämään hetkessä, jos hän kokoajan kuitenkin miettii tulevaa?

Kun mä kävelen mun 5 kilsan lenkkiä mä kelaan mielessäni jo, kuinka ihanalta mä tuun näyttää, jos mä vaan jatkan tätä tarpeeksi kauan. Mutta samalla mä nautin. Siitä tunteesta, kun mä voitin itteni ja nousin ylös sohvalta. Siitä kauneudesta mitä mun ympärillä on, raikkaasta ilmasta, muiden ihmisten kohtaamisesta. Ja mun jokaisesta askeleesta.

Joten haittaako se jos mä nyt mietin sitä tulevaa itseäni ja käytän sitä motivaationa? Mähän pääsen nauttii siitä hetkestä juurikin sen takia. Miten hienoa.

Oon muuten huomannut, et ihmisten katseet ei pelota mua enää niin paljon, ja mä melkein jo pystyn katsomaan tuntematonta ihmistä ilman et se tuntuu kummalliselta ja väkinäiseltä. Kiusallista se on jollakin asteella edelleen. Mut se on varmaan niin kaikille. Outoa miten ihminen voi olla niin itsevarma yhdessä tilanteessa ja toisessa tilanteessa taas aivan lost. 

Liekkö tää muutos johtuu mun lenkkeilystä vai vaan siitä, että mä oon kirjoittanut tätä mun blogia ja kattonut ihmisiä enemmän. Siis juurikin kyllä niiden lenkkejen aikana oon keräilly siellä sitä itsevarmuutta lisää ja miettinyt asioita.

Kyllä se liikunta siis auttaa, ei vaan painonpudotuksessa vaan kaikesta tärkeimmässä eli siinä henkisessä hyvinvoinnissa. Ja itsetuntemuksessa.

Mä oon oivaltanut mun askeleiden aikana yhtä sun toista. Ja ne järkevimmät oivallukset tuleekin sit tänne. Tai vaan ne kaikista aidoimmat. Muut saa jäädä.

Päästä hänet vapaaksi

Se ei oo mun elämä.

Mut jos se olis mä toivoisin samaa, mä toivoisin, että tällä kertaa, joku pelastaisi minut itseltäni. Että jollakin olisi niin suuri ote muhun, että mä jopa kuuntelisin. Että joku välittäis musta niin suuresti ja yrittäis tarpeeksi kauan puhua mun päähän järkeä. Mutta tuskinpa se ois auttanut. Mä olin päättänyt. Rakastaa. Rakastaa väärää ihmistä. Tieten tahtoen, täysin seuraamuksista välittämättä. Kunhan mä saisin olla vaan vielä tän hetken onnellinen. Sun sylissäs.

Ja mitä lähemmäs mä pääsin sua, sitä kauemmas mä valuin itsestäni. Oli siis helppoa kuluttaa suhun vuosia. Mä en ollut enää minä vaan sun jatke. Ja kun en löytänyt sinussa paikkaa, etkä sä koskaan päästänyt mua kunnolla sisään, mä olin onneton. Ja mä riuduin sussa. Tehden sustakin onnettoman.


 Ja vuosien jälkeen, mä vihdoin päätin totella ohjetta, jonka olin saanut jo lapsena.

"If you love someone, set him free.
If he comes back to you, he is yours to keep.
If not he never was."

Mä päästin susta irti ja vapautin samalla itteni. Mä todella rakastin sua. Mutta sä et koskaan ollutkaan ollut mun.

Miks mä en muista?

Se tunne, että sä oot unohtanut jotain.

Kroonisena.

Kaikkialla. Ja sä koitat muistella. Sä istut ja selaat.

Kuvia, internettiä, kirjojen sivuja, vaan, että sä muistaisit jotain jonka jo oot unohtanut.

Tukahdutettu muisto, joka haluaa tulla esiin. Liian kipeä kuitenkaan tullakseen.

Mä oon hulluuden partaalla.

Osa repii ulos, osa haluaa mennä peiton alle ja itkeä, huutaa, jotain ja ei mitään.

Mikä mussa on vikana?


Eletään teknologian aikakautta ja mä en vaan mee OFF-asentoon.

Susien kausi

Ihmiset on toisilleen susia.

Sudet ei oo toisilleen ihmisiä.

En oo ikinä ymmärtänyt miten julmia, jotkut voi toisiaan kohtaan olla. Valehdella kylmästi tärkeistä asioista, kusettaa ystäviltään rahaa, tehdä jonkun elämästä helvetin, jne,  näitähän riittää.. Ja sitten vielä päälle odottaa, ettei ihminen sekoa? Jos sulle tehdään vääryyttä, se on osa sun inhimillisyyttä, että sä reagoit siihen. Voimakkaasti. Se on sitä normaalia. 

Normaalia ei ole olla välittämättä, alistua kohtaloonsa ja antaa sen paskan vaan valua sun päälle. Mä nakkelisin paskat just niiden pahan tekijöiden päälle, mutta tässä maailmassahan se ei mene niin. Jos sä puolustat ittees, koska sulle on tehty suurta vääryyttä, sä saat lisää paskaa omaan niskaas. 

Kamalinta on katsoa, kun nää saastaiset elukat saa elämässään jotain hyvää. Ne ei ansaitse sitä. Kukaan joka tekee jotain niin karmivaa toisille, ei ansaitse mitään hyvää. Mä en oo koskaan tarkoituksellisesti aiheuttanu ihmiselle pahaa, sillä mä en suoraan sanottuna vois elää itteni kanssa. Mä kärsin ja itken ja oma peilikuva kuvottaa, kun oon tehny jotain pahaa. 

Mä en nyt väitä olevani täydellinen, kaikkea muuta, mutta kyse on nyt sellaisista vääryyksistä, joita tehdään ilman minkäänlaista selitystä. Pahinta on se, ettei edes tajuta tehneensä väärin, eikä yritetä mitenkään hyvittää sitä. Onko näillä paskiaisilla yhtään omatuntoa?

Jos maailmassa on kohtuus, jonkunlainen karma, nää ihmiset tulee kärsimään suuresti. Ja sano mua kauheeksi ihmiseksi, mutta sentään mä oon ihminen. Ja mä todella toivon, että sä mätänet just siellä sun keksimässä helvetissäs. Ja jos sä et usko siihen, ei hätää. Mä lupaan et mun helvetti on just oikea paikka sulle.

Mitä sä haluat?

Mitä mä haluan? Oikeesti. Milloin mä oon viimeksi edes kysynyt tuon kysymyksen itseltäni. Uskaltanut kysyä. Mä muistan joskus lukeneeni, että tavoitteiden ylöskirjoittaminen auttaa niiden saavuttamisessa. Että kun aikaa on kulunut ja sä löydät sen ränsistyneen paperin jostain turhien kamojen seasta huomaat, että edes osa niistä on toteutunut. Tai ainakin mulle kävi niin. Ja mä lupasin itselleni, että mä tekisin niin uudelleen, koska se, että mä olin saavuttanut jotain mitä olin halunnut teki mut onnelliseksi.

Mutta mä olin minä, vain ihminen ja unohdin. Kahdeksaksi vuodeksi. Kysyä itseltäni noin helpon ja tärkeän kysymyksen. Jos mä tietäisin missä se mun entinen lista on nyt mä lukisin sen. Mä en tiedä mitä mä tuntisin. Surua, iloa vai häpeää? Siitä, että olin tehnyt niin vähän. Siitä, että olin eksynyt mun polulta. Siitä, että mä annoin valua itseni hukkaan. Mihin se hiekka oikein varastoidaan? Saako sen takas. Mä haluun rakentaa hiekkalinnan. Ei. Hiekkalinnoja. Ja sit murskata ne mun märällä ruumiilla. Oon vissiin valunut veteen. Ja mun ajatukset karkailee auringon mukana.

Mä en selvästikään tiedä mitä mä haluan. Mun täytyy miettiä. Ja heti mä haluan kirjoittaa just ne ensimmäiset asiat mitä mulle tulee mieleen. Itsesäätely. Eikö me puhuttu tästä tänään. 20 vuotta enemmän aikaa kuin mulla ja tuntuu toisinaan, että te osaatte sen mua paremmin. Miksi te ootte niin valmiita? Murskaamaan kaiken.

Mä/Sä

Mä tuijotan tätä kattoa. Mä elän elämää, jota ei ole vielä edes olemassa.
Mä hengitän ilmaa, joka on niin tunkkaista, että vituttaa. 
Nieleminen on hankalaa ja ruisleipä tangertelee kurkussa.

Miksi sä tapoit ittes?
Sullahan oli kaikki. Sullahan oli sitä, mitä kaikki ihmiset tavoittelee.
Taito, tehdä jotain uskomatonta. Ja mä kahehdin sua
ja sitten kuitenkin hylkäsin sinut.
Enhän mä voinut tietää, että sun oli niin paha olla.

Meinaan tukehtua jokaiseen suupalaan.  Otan lisää vettä, ettei niin kävis.
Mutta ehkä niin pitäis.

Mä välttelen ajatusta meistä,
koska haluun olla osa sitä taas.
Haluan päästä lähemmäs.
Tällä kertaa mä onnistun.
Ja kaikki alkaa alusta.

Mä tuun sua vastaan alaovelle ja maksan taksis.

Annan sun tuntea...

Anna mun tuntea...

Anna minulle lupa olla minä...

Ja kun vihdoin hyväksyn itse itseni. Kykenen todellisesti rakastamaan.

Silloin olen valmis itsenäni, ihmisenä.

Silloin kykenen rakastamaan toista ihmistä ja tätä maailmaa.

Silloin annan luvan itselleni olla onnellinen.

Eikä minun tarvitse pelätä enää.

Ja kun minun ei tarvitse pelätä enää, elän jokaisen päivän niin, että sillä on merkitystä.

Johanna Kurkela - Prinsessalle