Avoimena

Mua pelottaa.

Miksi?

Musta tuntuu, et menetän kaiken hyvän mitä mulla on.
Oon menettäny lähiaikoina niin paljon tärkeitä ihmisiä, et tuntuu et kohta tapahtuu jotain kamalaa taas.

Nää voitot mitä oon saanu lähiaikoina on piristäny mua tosi paljon, mut nyt pelottaa et nekin viedään multa pois. Etten mä nyt pääsekkään Kallioon viettää kesää, tai mun oma kämppä viedään multa tai...ihan mitä vaan. Tai Laura, mun tuki ja turva jättää mut.

Apua mikä mulla on?! Kuullostan supersäälittävältä. Toivon, et tää mun sairastaminen on osasyynä mun avuttomaan fiilikseen ihmisenä. Enhän mä voi olla näin riippuvainen ihmisistä, tai siitä millaisen olon ne mulle tekee. 

Onhan se vähän hassua, että jos en kuule rakkaasta ihmisestä päivään mun pasmat menee ihan sekaisin. Just tää kun on kotona sairaslomalla, saa mulle olon, että oon tippunut koko yhteiskunnan kelkasta. Että mä oon täysin paska ihminen, jolla ei oo mitään arvoa. Sekin on vähän outoa. Kyllähän ihmisellä on oikeus sairastaa. Miksi mä oon niin rankka itseeni kohtaan? 

Noh, onneksi ainakin äiti muistaa mut aina. Se aistii aina jos mulla on joku hätänä ja ojentaa auttavan kätensä. Äidit ne on ihmeellisiä. Kuin satuolentoja. Ja heti on parempi mieli. Vaikka jopa siitäkin tulee hieman syyllinen olo. Kuin en ansaitsisi sitäkään?! :D

Nyt mua alkaa vähän naurattaa.

Mähän perustin tän blogin terapiaksi ja omaksi tunnepäiväkirjaksi ja totta tosiaan mä tarviin tätä. Mähän oon ihan ulapalla xD 

Mutta on mulla hyviäkin hetkiä. Tänään katsoin itseäni peilistä ja pidin itseäni kauniina. Tänään katsoin itseäni, en vaan sillä asenteella, että hyvä tulee, vaan myös sillä, että hyvä on!

Ja just tää. Kaikkien näiden tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on se tärkein askel matkalla johonkin parempaan. Tai just vaan tähän hetkeen. Ja sen arvostamiseen...

just sellaisena kuin se on.

Annoin kaiken...

Mä rakastin sua. Rakastan. Mutta mä en halua tätä. Sä tukahdutit mut. Tuhoamalla kaiken kauniin rumilla sanoilla ja ajatuksilla.

Minulla oli niin vähän annettavaa. Kaikki oli viety minulta. Etkö nähnyt etten pystynyt parempaan? Rakkautesi ja ymmärtäväisyytesi olisi voinut saada minut taas eloon. Mutta et ymmärtänyt. Ahdistit ja syyllistit minua. Sait minut tuntemaan itseni täysin riittämättömäksi. Tiedätkö miltä se tuntuu? Kun yrität kaikkesi ja olet ylpeä itsestäsi. Edes siitä että hengität. Annat jonkun koskea. Päästää lähelle. Ja toinen sylkee sen kaiken naamallesi. Muistuttaen siitä mitä sinulta puuttuu. Muistuttaen siitä, että sinä olet todellakin menettänyt osan itsestäsi. Sen osan joka osaa hypätä rakkauteen.

Etkö ymmärrä. Vieläkään. Jos luet tätä. Että kaiken sen tuskan jälkeen en vain pystynyt parempaan. Jos olisit suojellut sydäntäni olisi se ehkä tullut taas ehjäksi. Mutta ei. Päätit puolestani, että minun sydämeni ansaitsee olla rikki.

Ja vaikka kuinka yritin selittää. Et ymmärtänyt vaan aloitit kaiken draaman aina uudestaan. Ja siirsit syyn taas minuun. Et nähnyt että teit kaikesta ongelman. Vaikka mitään ongelmaa ei ollut. Minä halusin vain edetä hitaasti. Suojella itseäni edes vähän. Koska en ehkä jaksaisi enää jos kaikki menisikin pieleen.

Ja menihän se. Jälleen. Mutta tällä kertaa Katja. Älä syytä itseäsi. Lue tämä kuukauden jälkeen. Kun olet itkenyt. Tuntenut ikävää ja todennut että et voinut asialle mitään. Sinä teit kaikkesi. Siinä hetkessä. Annoit kaiken mitä sinulla oli annettavaa niillä voimavaroilla.

Ja nyt. Päästä irti.

Pelko

Pelko. Sillä on tapana lamaannuttaa mut. Se alkaa ihan pienestä. Mä oon päivän yksin kotona ja lepäilen vähän. Seuraavana aamuna mä herään ja mietin, että tänään pitäis lähteä käymään jossakin. Ainakin kaupassa tai muuten kuolee nälkään, mutta mä en lähde. En ainakaan ennen kuin on aivan pakko. Kun oon kaivanut kaapit ja syöny viimeisetkin näkkärit kaapista ja tajuat ettet selvii arjessas ilman kahvia. Okei mä meen. Ja sitten se ei olekaan niin kamalaa. Kaikki onkin ihan hyvin.

Mä tiesin varmaan aina että mulla on jonkinasteinen ahdistuneisuus ongelma, mutta sen myöntäminen itselle on ollut vaikeaa. Mä selittelin asiaa laiskuudella tai huonolla ololla ja joskus se onkin oikeasti se syy miksi en liiku. Mutta suurimman osan ajasta taustalla on jotain suurempaa.

Ja siksi mun täytyy monesti pakottaa itteni ulos. Kauppaan. Lenkille. Yksin. Yleensä mä kyllä teen kaikkeni ettei mun tarvis mennä yksin. Varsinkaan sinne kauppaan. Mutta eihän ihminen voi elää niin, että tarvitsee aina toista siihen.

Mä haluan olla vapaa. Mä haluan oppia elämään yksin ja kävelee yksin ilman että ahdistaa. Niin, että pelko ei ole osana mun ajatuksia. Ilman vesipulloa. Ilman purkkaa suussa. Ilman mitään apukeinoja, joita oon itselleni keksinyt. Ja jos en pysty mä en ole valmis vielä. Se ei haittaa. Sitten mä yritän uudestaan. Tuntuu, että ainoa keino parantua on kohdata nää pelot. Tuijottaa suoraan pimeyteen ja löytää ne kaikki.