Raskas, mutta kaunis polku kulkea...

Tuntuu pahalta. Haluaisin uskoa, et kaikella on tarkoitus ja joskus mun onni kääntyy. Eihän ihmisellä voi olla näin huono tuuri? Raskaita pettymyksiä, pettymyksien perään. Vääriä syytöksiä, sanoja ja tekoja, jotka eivät ole minun. Sitten tulet sinä ja sydämeni pakahtuu onnesta. Mutta sinä et olekaan valmis. Olenko minäkään? Olemmeko me koskaan?

Mä oon raskas ihminen ja mä tiedän sen. Mun menneisyydessä on tapahtunut niin isoja asioita, että niitä on vaikeaa hyväksyä ja kantaa, jopa mulla itsellä. Mä voisin päättää olla jakamatta mun kokemuksia, koska menneisyys on menneisyyttä ja sen voi jättää sinne, mutta mä koen, että voidakseen ymmärtää minua kokonaisena ihmisenä ne on tärkeää tietää. Mä teen sen päätöksen itse tietäen, että se voi pelottaa ihmisen, josta pidän pois. Mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Ehkä se, kuinka nopeasti avaudun asioista on tyhmää ja mä tiedostan sen, mutta mä oon niin kyllästynyt tuhlaamaan mun aikaa enää. Kun kirjoitan tätä herkistyn ja kyyneleet vyöryvät silmiini hetkessä, odottamatta. Olen tunteellinen ihminen ja elän sydän auki. Siksi asiat sattuvat minuun todella paljon, ehkä enemmän kuin muihin. 

Vaikka mä olen avoin, mä en kovinkaan herkästi päästä kuitenkaan ihmisiä mun lähelle. Mä olen sisimmiltäni ujo ja herkkä ja teen kaikkeni suojellakseni sitä kaikista herkintä osaa itsestäni. Mulle se, että ihastun on suht hankalaa ja vielä harvinaisempaa on, että tykkään jostain kunnolla. Ja kun mä tykkään mä hyppään...

Mä hyppään niin korkealta ja niin varmana, että nyt mun unelmat toteutuu. Ainakin jos mulle annetaan siihen vähänkään aihetta. Mä meen niin fiiliksiin toisesta ihmisestä et säikäytän jopa itse itseni. Musta tulee suoraan sanottuna jopa äärimmäisen ärsyttävä. Mä haluaisin hukuttaa sen toisen kehuihin ja rakkauteen, mut samalla en osaa oikein ottaa sitä itse vastaan. 

Ja kun käy niin, että se toinen tekee jotain mistä mä en tykkää, mä meen hukkaan ja sekaisin. Kaikki mun vanhat pelot tulee hyppii mun näkökentän eteen niin etten mä nää enää selvästi mitä tapahtuu. Järki on kaukana mun reaktioista, silloin mennään täysin tunteella. Ihanku mun koko persoona ja hyvinvointi olis sidottuna siihen ihmiseen, josta mä nyt tykkään ja jonka kanssa mä pystyin näkemään itseni. Ihanku mua ilman sitä toista ei enää oliskaan.

Ja mä tiedän...

Mä tiedän, että niin ei saisi olla ja tiedostan sen kokoajan, mutta en voi siltikään hallita itseäni täysin. Varsinkaan jos tilanteessa on epätietoisuus siitä mitä tapahtuu.

Nykyään sentään saan olla onnellinen ja tyytyväinen itsestäni sen verran, että oon oppinut jo vähän erottamaan, mikä tunne on minun ja mikä sen toisen. Oon oppinut kuuntelemaan sitä toista ja tajuamaan, ettei syy ole minun. Se tunne, mikä toisella syntyy on minusta irrallaan, enkä minä olisi omalla käytökselläni voinut muuttaa sitä. 

Se tekee mulle helpomman olon. Ja se auttaa mua ymmärtämään toista. Ja vaikka, kuinka paljon se sattuukin ja tuntuu silti pahalta, se myös auttaa. Se auttaa, koska mä tiedän tasan tarkkaan ne tunteet mistä me puhuttiin. Mä tiedän ne pelot siitä, pystyykö enää koskaan rakastamaan toista ihmistä, sen pelon, että onko liian rikki ihmisenä. Ne kaikki. 

Ja mä niin toivon, että me voitais korjata ne osat toisistamme, yhdessä. Mutta tajuan myös, että niin on tehtävä myös erikseen.

Mä itken taas, mutta tää on toisenlaista itkua. Nää kyyneleet on onnea mun kasvusta.

Mä pystyn tähän vielä.

Päästämään irti kun pitää päästää. Ja pitämään kiinni, kun tarvitsee. 

15.04.2020 klo: 02:07

Mä tajusin just, et mä oon onnellisimmillaan nyt. Nyt kun mä olen humalassa. Koska nyt mun mieli on tyynein. Ja mitä se on meille kaikille on eri. Joillekkin se on se treeni, se hetki kun sä oot yksin ja vedät hikijumpan tai joogan mitä vaan. Noh, mulle se on tää. Se ainoa hetki, kun mä tunnen olevani aidosti läsnä. Yleensä vasta sen jälkeen kun kaikki muu on mennyt ja mä oon yksin. Hetki sen jälkeen, kun mä oon tuhoamassa itseäni peilin edessä, miettimässä, kunnes mä tuhoan kaiken sen mitä mä oon rakentanut. Se tyyneys tulee vasta hajoamisen jälkeen. Hetki ennen tyyneyttä mä seisoin peilin edessä ja mietin miten mä tuhoan en vaan peiliä vaan itseni. Mä näin itseni viiltämässä itseni paskaksi veitsellä, kylkiluista lähtien. Viiltämässä pitkiä suuria viiltoja itseeni ja olemassa ylpeänä näistä, mun uusista tatuoinneista, mitkä ei maksanut yhtään mitään. Puhumassa itselleni ääneen tuntien suurta inhoa siitä, että hei näin mä nyt taas tein. Tänhän piti olla vaan yksi lasi.

Ja tässä mä oon. Täysin läsnä. Röökin jälkeen. Menin reteesti jääkaapille ja kaadoin bissen viinilasiin. Koska mä halusin. Ei siksi, että se olis järkevää. Mietin kyllä kokoajan, että eihän näin pitäisi toimia, mutta suoraan sanottuna mua ei kiinnostanut enää vittuakaan. Tää kaikki tulee päättyy kuitenkin. Ei ehkä nyt, mutta ihan pian. Joten miksi mä siirrän, enää yhtään mitään yhtään mihinkään? Ketä varten? Jos mä haluan tehdä näin mä teen.

Mä etsin näinä hetkinä suurta yhteenkuulumisen tunnetta, kunnes mä vetäydyn takas mun omaan herkkään kuoreen, jonne näkee harva ja tuskin koskaan kukaan täysin. Mä yritin hakea apua ihmisistä, joilla ei vaan ole aikaa kuunnella, tai jotka ei edes tajua kuinka rikki mä oon, ja sitten mä oon niille vihainen, koska he eivät olleet saatavilla, kun mä heitä tarvitsin.

Mä haluaisin vaan nukkua ja lakata olemasta, mutta illuusio, jonka olen itsestäni rakentanut estää mua tekemästä niin. Koska mun illuusiossa mä en ole tämä ihminen. Se ihminen, joka seisoo peilin edessä ja itkee. Se ihminen, joka haluaa tuhota itsensä. Se ihminen, joka haaveilee siitä, kuinka tää kaikki päättyy. Illuusiossani olen eri ihminen. Se ihminen, joka uskoo, että kaikki se päättyy hyvin. Että minä ansaitsin olla rakastettu. Että minä ansaitsen rakkautta tälläisenä kuin olen. Rikkinäisenä.

Se sama ihminen hymyilee, nauraa ja itkee jokapäivä. Julkisesti. Tuosta vaan. Ja uskoo, että se on oikein ja kokee, että näinkin on hyvä mutta ei kuitenkaan enää usko ihmisten hyvyyteen. Ei samalla tavalla, kuin ennen. Se ihminen on kuollut ja odottaa pelastajaansa, samalla tajuten, että pelastaja olen vain minä itse.

Tänään kirjoitettua puhelimeen: 

Mikään ei riitä. Haluaisin olla rehellinen, mutta en uskalla. En halua tuntea sitä oloa mitä tunsin viimeksi. Ja jos mä kerron jotain niin henkilökohtaista sitä ei saa enää takas. Se ei oo vaan muisto snapchatissa, jonka poistat ja toivot et samalla se tuhoutuu susta.

Reitti kohti minua.

Ihmisen ei ole helppo tunnistaa virheitä ja vikoja itsessään. Tai ainakaan tunnustaa niitä itselleen saati muille. Se ettei syitä oman elämänsä vioista ja epäonnistumista voikkaan enää nakata toisten harteille on meille monille kai liikaa. Sitä se on ollut ainakin minulle, on siis edelleen ja tulee varmasti aina myös olemaan.

Selventääkseni haluan kuitenkin todeta, että osa heistä, jotka jakavat tätä taakkaa harteillaan myös ansaitsevat sen. Ja he ansaitsevat sen minun mielestäni juuri niin kauan kuin he vihdoin ottavat sen omakseen ja myöntävät tehneensä väärin. Minua kohtaan. Ennen sitä osa minusta ei varmaan ikinä täysin parane ja päästä irti.

Etkö ymmärrä, että ilman niitä, en pysty jatkamaan? Sanoja omasta kappaleestani, jotka ovat edelleen todella tärkeitä minulle ja erittäin totta. Ilman niitä, niitä yksinkertaisia sanoja. Anna anteeksi. Antaisitko anteeksi? Saisinko anteeksi? Ja kun se viimeinen pyyntö vihdoin esitetään ääneen tapahtuu yleensä ihmisessä jotain ihmeellistä, jotain taianomaista. Ihminen näkee selvästi itsensä.

Sillä, onko ihminen toiminut sinua kohtaan väärin ei olekaan enää niin isoa merkitystä, sillä ihminen pääsee käsiksi johonkin paljon tärkeämpään asiaan, itseensä. Hän tavoittaa hetkeksi nöyryyden itsessään nähdä toinen ihminen toisen ihmisen kautta ja löytää siinä samalla lahjan nähdä myös itsensä toisten silmien kautta. Tätä kauneutta nähdään luonnossa nykyään aivan liian harvoin. Voisi sanoa, että sen laji on jopa pian uhanalainen. Nimittäin herkkyys. Mutta palataan siihen myöhemmin ja palataan alkuun...

Nyt kun pääsimme tärkeimmän vastauksen äärelle pidetään siitä kiinni. Kynsin ja hampain ja sehän sattuu. Mennään syvemmälle ajatukseen siitä, että elämä ja ajatukset ovat sitten kuitenkin vain meidän käsissämme. Miltä se tuntuu? Ahdistaako? Minua ainakin, vähän.

Jos minulta viedään turvaverkko, jota ihmisten syyttäminen ongelmistani pohjimmiltaan on, mitä minulle jää? Ilman turvaverkkoa, joudun todella kohtaamaan ongelmat syvemmällä tasolla. Joudun myöntämään itselleni, että olen ehkä käyttänyt huonoja kokemuksia myös jonkinlaisena syynä olla liikkumatta eteenpäin, yrittämättä täysillä tai vaan saadakseni jonkinasteista huomiota, jota en ole saanut. Asia ei tietenkään ole aivan näin mustavalkoista, mutta pienikin totuudenjyvä, saattaa auttaa meitä, tai ainakin minua jonkinlaiseen valaistumiseen itsestäni. Se ei tarkoita mitään negatiivista, vaikka niinkin saattaa aluksi luulla. Ei. Se on paljon parempaa. Se on itseasiassa vapauttava ja energisoiva tunne, kun tajuaa, että meillä todellakin on valta astua pois negatiivisesta virrasta, jonka me itse olemme itsellemme luoneet. 

Minä ainakin olen. Mutta tiedostamatta.

Ja tätä tekstiä kirjoittaessani olen jo aloittanut jonkin sanattoman paranemisen itseni sisällä. En edes tiennyt mitä lähtisin kirjoittamaan tänään. Tiesin vaan, että sisälläni on paljon tuskaa vailla sanoja ja voimaa, jota en ole käyttänyt oikein. 


Joten kiitos sormeni kun kannoitte minut tänne asti.

Nyt olen vähän lähempänä jotakin mitä etsin, ja kokonaisen totuuden lähempänä itseäni.

Sä oot laulaja.

Kuuntelin tässä just omia vanhoja biisejä ja sain voimakkaan flashbackin siihen tunteeseen et miksi yleensäkään aloin tekee omaa musaa. Mä tein musiikkia itselleni. Mä koin niin voimakasta halua kertoa mun oman tarinan ja mä sain niin paljon tunteita ulos mun biisejen kautta, kun en muuten osannut. Jo ennenkuin osasin edes tehdä sanoja  lauleskelin peilin edessä siansaksaa ja haaveilin siitä hetkestä ku saan esiintyä yleisön edessä. Ja saan esittää omia biisejä.

"Musta ei pitänyt ikinä tulla tää ihminen." Oon huomannut sanovani tän lauseen kun oon todella surullinen ja pohjalla tai vaan herkässä tilassa. Saatan itkeä sitä kuinka pettynyt oon siihen ettei musta tullutkaan sitä mitä mä aina halusin. Mä en koskaan niin sanotusti luovuttanut, mutta mä en myöskään yrittänyt tarpeeksi. Mulla oli kyllä vaiheita, jolloin mä puskin itseäni täysiä pinnalle kun muut vaan nauroi tai niitä ei vaan kiinnostanut ja silloin sain paljonkin aikaiseksi. Kun vaan jaksoin uskoa itseeni. Mä jopa käytin ihmisten vihaa mua kohtaan mun sytykkeenä ja sain siitä ajatuksesta  et joskus musta tulee vielä jotain lisää ruutia. Kato sitten ne näkee kyllä, etten mä niin turha ja paska ihminen ollutkaan. 

Mut elämä ja ihmisten julmuus oli mulle erityisherkkänä ihmisenä toisinaan vaan ihan liikaa. Ja se oma usko ei vaan riittänyt. Mä niin rukoilin ja kaipasin jotain, joka auttaisi mua pääsemään pidemmälle mun musajutuissa. Löysinkin pari luottotuottajaa ja tyyppejä, joiden kaa tehdä musaa ja ilman heitä en olisi enää edes tässä. Musa oli ainoa asia mitä mulla oli masennuksen ja yksinäisyyden keskellä. Mun oma musiikki oli mulle mun paras ystävä ja mun tehokkain terapiakeino. Jos mulla oli paha olla mä tein surullisen biisin. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi kappale Liikaa. Ja ku mulla oli hyvä olla mä tein todella iloisia biisejä, jotka ne valitettavasti kyllä on jäänyt arkistoihin. Mut niitäkin on. Satoja. Kuusamossa ollessani käytin tunteja vanhojen projektejen kuunteluun ja muistelemiseen ja voi että, mä oon ollut tuotteliain nainen ikinä. Ja voin kertoa, että oon edelleen.

Ei mee päivääkään ettenkö mä nauhoittasi vähintään yhden melodian ja kirjoittaisi tekstiä. Ei mee päivääkään, jolloin mä en haaveilisi siitä, että musta tulee laulaja. Tai no, mitäpä sitä haaveilemaan. Mähän oon sitä jo.

Joka päivä kun mä katson peiliin mä näen sen naisen siellä. Sen, joka ei anna pelkojen hallita vaan menee ja tekee sen täysillä. Sen, joka uskoo itseensä ja on muuten hemmetin hyvä laulaja. Ja se riittää, että mä itse uskon ja tiedän sen.

Mitä tehdä?

Mitä tehdä elämällä, jossa koet ettei sinua arvosteta sellaisena kuin sinä olet?

Tulin tänään elämässäni yllättäin outoon käännekohtaan. Olin mielessäni ollut täällä ennenkin, mutta todisteiden puuttuessa onnistuin uskottelemaan itselleni ettei tapahtumien kulku ollut jonkinlainen merkki. Merkki jatkaa elämää. Muuttaa sitä. Mutta tänään kun todisteet puhuivat suoraan minulle selvällä äidinkielellä oli asia selvä.

Pelkoni olivat käyneet toteen. Minä en riitä. En ihmisenä. Työntekijänä ehkä. Enhän ollut koskaan saanut huonoa palautetta työstäni, en ainakaan päin naamaa. Ja suurimmat kriitikot eli lapset olivat suurimman osan tyytyväisiä minuun ihmisenä. Läsnä olevana aikuisena.

En ikinä kokenut ongelmia astua lasten maailmaan. En koskaan pelännyt olla heidän lähellään tai epäillyt antaa itsestäni kaikkea. Lapset ovat aitoja ja rehellisiä. Aikuisten maailma on taas kaikkea muuta kuin sitä. Aikuisten maailma on väritetty harmailla, katkerilla ja ennakkoluuloisilla sävyillä.

Aikuiset harvoin puhuvat suoraan. He kuiskailevat selkäsi takana ja katsovat ohi sinusta. Ei silmiin. Syyllisyyshän jopa saattaisi näkyä niistä. Minä en halua olla sellainen ihminen. En koskaan halunnut. Mutta aikuisten maailmassa sinusta alkaa tulla sellainen. Samanlainen pelokas ihminen, joka tuomitsee ja puhuu toisista pahaa, koska on itse pohjimmiltaan tyytymätön elämäänsä.

Ehkäpä lapsen näkeminen aikuisen ruumiissa ärsyttää heitä vain enemmän. He eivät kestä sitä, että joku ei haluakaan astua aikuisten maailmaan. 

Minun matkani on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Elämä yleensäkkin on ollut minulle paljon haastavampaa kuin niin sanotulle "perus ihmiselle", ihmiselle, joka ei tunne kaikkea niin syvästi ja vahvasti. En olisi kuitenkaan ajatellut, että työelämäni olisi ollut myös näin hankalaa. Minulla oli kai sitten siitäkin, lapsenomainen ja luottavainen kuva. Aikuistenhan pitäisi kohdella toisiaan hyvin. Kunnioituksella.

Voin kuitenkin kertoa, että kun olet ollut työpaikkakiusattu kuukausia, vuosia, näet asian ehkä hieman eri tavalla. Avoimuuteni ei tässäkään asiassa tietenkään palvellut minua hyvin. Se ei ainakaan auttanut ihmisiä ymmärtämään tai näkemään minua uudessa valossa niinkuin sen olisi pitänyt. Niinkuin minä näin sen mielessäni tekevän. Kyllähän ihmiset ymmärtävät toisiaan kun puhut heille aidosti ja sydämestäsi, niinhän?


Mutta aikana, jona olemme turruttaneet itsestämme niin paljon, se ei enää teekkään sitä mitä sen pitäisi. Se tuntuu, jopa epäaidolta, väärältä tai paikattomalta. Eihän ihminen saa näyttää heikkoutta? Varsinkaan työpaikallaan.

Kun pyysin apua ongelmiini, olin vain huonompi ihminen. Kun olin mitä olin, toimin väärin. En ikinä ymmärtänyt kenen mielestä?

Minkä takia lapsia pitää suojella joltain, joka heidän mielestään on aivan normaalia ja oikein. Se, että ihminen on oma itsensä.

Jos lapset näkisivät kuinka ihmiset kuiskivat toisistaan pahaa ja minuutin jälkeen hymyilevät toisilleen olematonta hymyään, he näkisivät mitä minä näen. Epäilen kyllä, että he ovat jo nähneet sen.


Opetamme lapsille heidän koko elämänsä olemaan toisilleen kilttejä, olemaan oikeudenmukaisia ja arvostamaan erilaisuutta kykenemättä siihen edes itse.

En voi muuttaa itseäni. Lupasin sen itselleni jo kauan sitten. Jos pieni Katja, joka kirjoitti päiväkirjaansa heti kun oppi kirjoittamaan näkisi tämän tekstin nyt, hän olisi ylpeä ja onnellinen.

Katja ei koskaan kasvanut aikuiseksi.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa..

Mitä ihmeellisimmät asiat tekevät minut surulliseksi. Mietin juuri hymyäsi, sitten isäni hymyä ja sitten sitä, että et tule näkemään isäni hymyä. Ehkä kukaan ei tule näkemään sitä ja isäni vanhenee niin kovin, ettei enää jaksaa pitää niin kivaa kun haluaisin meidän yhdessä pitävän. Haluaisin, että isäni laulaa kanssamme karaokea. Että kuulet isäni komean äänen. Että isäni näkee sinut tanssittamassa minua. Että isäni näkee minut onnellisena. Voi kuinka kovin surulliseksi minä tulinkaan. Kyyneleet ovat vallanneet vuoteeni. Juuri nyt kun uusi iso nallekarhuni oli tämän näkemässä.

Vahvuus tuntea...

Eikö tunteminen ole vahvuutta? Kyky tuntea erinäisiä tunteita ja elää niiden mukaan. Kuunnella tunteitaan ja arvostaa niitä? Arvostaa itseään.

Toisinaan kun avaan blogini ja suunnittelen kirjoittavani tänne taas näen entisten kirjoitusteni otsikot ja minua alkaa jollakin oudolla tasolla hävettämään. Tämähän on julkinen blogi, jonne olen päättänyt itse paljastaa omat heikkouteni. Heikkouden, jota ehkä joku voisi kuvitella käyttävänsä aseenaan. Kuvitella, juurikin niin. Ihmiset, eivät ehkä tajua, että kun olet itse omilla ehdoillasi paljastanut kipupisteesi poistaa se niiltä asemansa aseena. Et voi satuttaa minua, sillä olen itse jo satuttanut itseäni juurikin käymällä näitä tiettyjä asioita läpi. En sano, että olisin vielä maalissa, sillä minua sattuu vieläkin. Ja luulen, että kun pääsen maaliin, näen valon.

Olen huomannut kesän aikana ja varsinkin nyt kun 30 vuoden ikäpyykki on ylitetty, kuinka nopeaa aika menee. Elämä jotenkin kulkee kauniisti ohitseni. Teen kaikkeni elääkseni täysillä, mutta toisaalta teen taas kaikkeni suojellakseni itseäni. Koen olevani näiden kahden ääripään vankina. Ensin saatan kuluttaa itseni niin sanotusti loppuun ja antaa itsestäni kaiken ja sitten huomaankin olleeni monta päivää sänkyni vankina. Joka on vankilana tietenkin kaunein ja pehmein vankila, mutta jonne en sinnekään haluaisi jumittua niin moneksi kauniiksi päiväksi. Minulla ei ole loputtomasti aikaa elää sitä elämää mitä minä haluaisin elää. Ja elämä, jota haluaisin elää ei ole pelkojen ohjaama.

Olen mielestäni ottanut paljon edistysaskeleita oikeaan suuntaan. Olen tiedostanut olevani herkkä ja tunteva ihminen. Olen myös tiedostanut, että vaikka olen todella avoin ja kerron itsestäni ehkä liikaakin on ympärilläni silti todella korkeat suojamuurit. Osaan itsekin olla kylmä ja pelata ihmisten tunteilla. Varsinkin jos minun tunteillani on pelattu ensin. En kylläkään pidä tästä havainnosta itsestäni, koska koen, että itseni aiheuttamaa tuskaa minun on paljon vaikeampi käsitellä ja hyväksyä. Saatan itkeä vieläkin muistolle siitä, kun olen satuttanut minulle todella tärkeää ihmistä.

Toinen edistysaskel on tullut ulkoisessa olemuksessani. En ole laihtunut kiloakaan, mutta voin sanoa, että nautin taas aidosti liikunnasta. Tosin outoa kyllä, sielläkään en voi lopettaa ADHD:maista ajatteluani siitä, että kun nyt täältäkin pääsen, niin sitten teen sen ja ajattelen ehkä noin kymmentä asiaa kerrallaan, joista en mistään saa kunnollista otetta.

Olen lähempänä myös sen oivaltamista, että en kykene rakastamaan ketään ennen kuin rakastan kunnolla itseäni. Olen koittanut olla itselleni armollinen, mutta kuitenkin napakka. Tiedän, että haluan saada itseäni niskasta kiinni. Joten nappaan hiuksistani ja tukistan. Toisinaan hermostuneena nyin hiuksiani melkein kaljuuntumiseen asti.

Jos minä voisin päättää, minun tarkoitukseni maailmassa olisi oivaltaa asioita ja kirjoittaa niistä. Kirjoittaa lauluja ja laulaa niitä. Maalata taulu ja pyytää ihmiset katsomaan sitä sielullaan.

Jos minä päätän...