Paperi T - Post-alfa

Mikä on Post-alfa?

Paperi T:n kirjoittama runoteos, jonka Kosmos on julkaissut vuonna 2016.

Mutta mitä se on minulle? Tää teksti kertoo siitä.

Mä ostin teoksen pakonomaisen tarpeen tullen treffeillä Suomalaisesta kirjakaupasta. Ensimmäiset kolme runoa luin sattumanvaraisesti autossa matkalla kotiin kylmä olut kädessäni.  Yhden runon luki mies.

Näiden runojen lukemisen jälkeen fiilikset on hämmentyneet. "Pitää oottaa et on alkoholia veressä. Muuten mua vituttaa et tuhlasin 22€. Pitää olla juomatta 22 kaljaa."


Päätin antaa teokselle aikaa, tai paremman ajan. Tää teksti on eiliseltä heti kirjan lukemisen jälkeen. Tällä kertaa koko kirjan. Sivu sivulta. Suoraan.

Nyt mä sen tein. Se mitä mä halusin tehdä koska niin pelkäsin tehdä sen. Luin kirjan. Sun kirjan. Post Alfan. Kakkospainoksen. 2 numerona onkin aina puhutellut minua enemmän.

Mun piti käsitellä sua varoen ja varmistaa ettei käsissä ollut ketsuppia vaikken ollut edes koskenut ketsuppiin viikkoon. Suklaajäätelöä sormissa olisi voinut ollakkin. Ja vihreä savinaamio. Olinhan itkenyt.

Itkenyt nainen on väärästä päästä märkä, mutta valmis aitoon runouteen. Runouteen mitä aluksi vähän inhosin. Inho tuntuu näin myöhemmin itsesuojeluvaistolta sekä väärin ja väärässä seurassa luetulta tekstiltä.

Sillä nythän kun kaikki loppuu. On loppunut ...tunnen itseni hämmentyneen surulliseksi. Haluaisin lukea kirjan uudestaan ja lypsää sanoista lisää sanoja.Vaihtaa järjestystä ja kirjoittaa mielessäni jotain uudestaan. Ja siltikin se olisi sinun tekstiäsi. Koska se syntyi mustalle pohjalle.

Mielestäni runojen analysointi on tarpeetonta, joten analysoin sitä tärkeintä, eli tunteita, joita kirja minussa aiheutti.

Huomasin paperissa olevan virheen aiheuttavan minussa käsittämätöntä mielihyvää. Katselin ja kosketin sitä ja mietin onko tämä joku Henrin pieni osa suurta suunnitelmaa.

20 ensimmäisen sivun jälkeen surin seuraavaa jotain 60 sivua. Miksi teos oli näin koukuttavan pituinen.

En tunnistanut nimistä puoliakaan ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta silti riittävän hyväksi ihmiseksi.

Rakastuin Henriin ja itseeni eli en ollut toivottoman rakastunut Henriin.

Onneksi en ikinä oppinut pilkkusääntöjä. 

Koin suurta tarvetta kertoa tuntemukseni itse runoilijalle nimikirjoituksen toivossa. Ehkä myös kaljan. Jonka ostan itse.

Runokirjani, josta olen haaveillut vuosia haluaa taas syntyä.

Kiitos siitä Henri.

Tämäkin on tärkeää.

Loppuun runo, joka kaikessa osuvuudessaan kosketti minua eniten.

PS. Odotan jonkun vielä määrittelemättömän ajan ja luen sinut uudelleen.

Yksinäinen mutta ei yksin

Mä itkin tänään. Mä itkin Simpsoneille. Siinä vanhan miehen piti hengittää eetteriä nähdäkseen edesmennyt rakkaansa uudestaan ja tanssiakseen hänen kanssaan hitaan. Se oli jotain niin kaunista, että purskahdin tahtomattani itkuun. Se oli jotain mitä olin kaivannut. Olinhan minä ollut yksinäinen. Ollut jo vähän aikaa.

Aamuyöllä heräsin uneen sinusta. Unessa olin ollut sylissäsi ja yritin saada sinua jäämään. Itkin edessäsi mutta se ei muuttanut mitään. Tunsin itseni niin avuttomaksi. Minun rakkauteni oli arvotonta.

Luulin jo päässeeni näistä tunteista eroon, mutta jostain syystä ne edelleen puskivat minusta esiin. Niinkuin ikäväkin.

Tämä sai minut ajattelemaan rakkautta ja sitä olenko siihen valmis nyt? Milloin? Enää ikinä? Onko ihminen ikinä valmis rakastamaan ketään?

Rakkaus on tunne, jota ei voi kontrolloida. Sitä miten sen näyttää ulospäin on ainoa asia mihin meillä on oikeasti valtaa. Mutta tuntemukset joita tämä mystinen asia meissä toisinaan aiheuttaa eivät ole vangittavissa. Ne virtaavat meissä juuri sellaisena kuin haluavat.

Sitten minä sain itsestäni kiinni ja pystyin melkein antamaan sanat sille miltä minusta tuntuu.

Minusta tuntuu että minä edelleen rakastan. En vain tiedä ketä.

Vittumainen totuus!

Tajusin tänään vittumaisen totuuden.

Kukaan ei tarvitse mua.

Oon vaan kuvitellut et ne tarvii kun oon pakottanu itteni ihmisten seuraan. Mutta kun pysähdyn oikeesti miettimään asiaa huomaan ettei kukaan tarvitse mua. Muutenhan mun puhelin pirisis pikkasen useemmin.

Mietitäänpä vähän:

Kuka ottaa päivittäin yhteyttä? Minä!
Kuka laittaa viestiä, että mitä kuuluu yleensä aina ensin?
Kuka ehdottaa, että lähdetään esim jonnekkin tai että nähdään? Minä.
Kuka koittaa nähdä ystäviä ja kutsuu heitä tapahtumiin, kun ei ole nähnyt heitä vuosiin! Minä!
Ja kenelle näistä ystävistä tapaaminen käy silloin, joskus, otan sit yhteyttä -kun ehdin tai noh yleensäkkään IKINÄ?! Tän laskemiseen ei tarvi sormia!

Mitähän vittua?

Mun paikaton olo mun elämässä on varmaan johtunut suurimmaksi osaksi tästä. Tuntuu, että mä oon ihan sama. Sellainen kiva täytekaveri kun ei oo muuta tehtävää tai sitte se vähän ärsyttävä tyttö, joka puhuu kokoajan ja joka oli helvetin hyvä syrjäyttää joukosta, noh, yläasteella ja lukiossa tuosta vaan. Sen jälkeen oonkin uinut sekavasti ja vaivalloisesti sosiaalisissa vesissä.

JA MIKSI?! Koska minä en osaa valehdella! Koska minä olen kivuliaan tietoinen omista tunteistani ja fiiliksistä ja tunnen myös sunkin fiilikset (joo just sun, joka luet tätä) pelottavan hyvin. Mä aistin sun elkeistä ja jopa sun typeristä hymiöistä mitä sä milloinkin kelaat. Ja yleensä en luule tietäväni, vaan oikeesti tiedän mitä kelaat. Ja sanon sen ääneen!

Kun ne muut pitää turpansa kiinni ja esittää, että kaikki on OK, minä sanon sen ääneen! ETTÄ EI SE OO OK! Silläkin riskillä, että toisilla menee tunteisiin. Koska niin ystävät tekee! Ja se hetki onkin se kaikista koomisin hetki. Kun sitten se yleensä paljastuukin. TOTUUS. Ettei se ihminen edes ole sun ystävä! Eikä sitä oo yleensäkkään missään vaiheessa kiinnostanut vittuakaan, sinä ja sun ylivilkas tunteellinen sielunmaisema.

Sitten siitä tuleekin ratkiriemukasta.

Sitte sä istut himassa ja juot bisseä ja mietit, että nyt mä muistan miksi mä olin yksin vuosia.

Ja sitten sä kelaat, että olisinpa mä pitänyt turpani kiinni, tai noh, oikeastaan, että olisinpa ottanut tämänkin asian esiin AIEMMIN!

JA HEI jos oot näin pitkälle lukenut, niin ootko ihan varma, että tää tarina kertoo susta?! Ja ootko sitä mieltä, että tää on tarina?! Tää ei oo tarina, vaan totuus ja jos oot ihan varma niin salee oot oikeessa.

Luovun mun maskista.

Mä oon pitänyt mun meikit päällä öisin siltä varalta että sä tulisit. Siltä varalta, että sä soittaisit tai laittaisit viestiä ja ehkä haluaisit nähdä mua. Ja siltä varalta, että jos me nähtäis mä en tuntis itseäni niin alastomaksi. Ihan kuin sinä et näkisi minua sellaisena kuin olen niiden kanssa tai tuntisi mitä minä tunnen niidenkin kanssa. Sanoin, että älä odota vuotta, mutta jo tämä tuntuu vuodelta. Se mitä annoit minulle ennen on niin vähän nykyiseen verrattuna.

Miksi et voi vaan puhua minulle? Sinä kerroit minulle asioita joita en uskalla myöntää itsestäni itsellenikään. Miten voit muuttua noin kylmäksi? Jos vain tietäisin jotain todellista en valuisi takaisin harhaluuloihini. Olenko sittenkin odottanut näin kauan koska en halua kohdata totuutta. Sinun kanssasihan tunsin ensimmäistä kertaa että totuus on hyvä asia. Ettei minun ajatukseni olekaan niin raskaita. Että saan kerrankin aidosti olla mitä olen. Kertoa mitä tunnen. Ja elää hetkessä.

Miten ihminen voikin kaivata niin paljon jotakin joka onkin hetkessä poissa?

Minä arvostan sinua ja minussa on ihmistä myöntämään että minä todella pidän sinusta. En ikinä tarkoittanut säikyttää sinua sillä että välitän. En tosissani kuvitellut mitään suurempaa. Nautin vaan hetkestä ja siitä että tunsin itseni kerrankin niin mahtavaksi jonkun seurassa.

Ihmiset teeskentelevät niin paljon ja tuhlaavat aikaansa leikkeihin koska pelkäävät. Minä en pelkää enää. Älä sinäkään pelkää minua.

Tänään mä pesin mun meikit. Tänään mä luovun mun maskista.

Yksi.

Kun sä elät tiedon valtatiellä ja sä kuvittelet tietäväs kaiken kaikesta. Ethän sä tiedä. Kun mä tutustuin suhun mä olin onnekkain nainen ikinä. Sä olit niin kaukana mun tasosta. Miksi sä edes katoit mua ja totesit kaunis. Meidän ensimmäiset treffit lähenteli jollain eeppisellä tasolla täydellisyyttä. Eihän sun olis sitäkään pitänyt tietää mut enhän mä oo sellainen. Se äsken mainittu. Ei me kuuluta samaan lauseeseen. Sun täydellinen olemus sai mut haluamaan että se hetki on just sitä ja tässä. Mut mä oon joku muu. Kuka haluaa unelmansa tietävän sun todellisuuden. Eli sen miltä näytän. En tietenkään sen mitä mä oon. Vaikka senkin paljastamiseen mulla oli joku pakkomielinen tarve.

Kun me maattiin sun kämpillä täydellisen paskasilla lakanoilla, ainoa mitä mä pystyin kelaa oli että jes. Vihdoin mä oon saanut jotain kosketuspintaa. Sitä todellista. Jotain mistä ottaa kii. Eihän sun täydellisestä rungosta voinu. Ja kun sä revit mun toppia ylemmäs paljastaen mut mä tunsin itseni niin rumaksi. Tai just siksi mitä mä oon. Ja mun kieli ei vääntynyt niihin tekosyihin mitä mä itselleni annan. Mä tunsin itteni rehellisesti en vaan vääräksi, vaan myös rumaksi. Se väärin ja kauhein tunne ikinä.

Ei mennyt kauaa kun sun tunteettomuus tuli esille. Meidän piti viettää rentoa sadepäivää. Sun piti lohduttaa mua kun mun koko elämä oli valumassa pisaroiden mukana. Mutta heti seksin jälkeen sä karkasit. Ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Ja kun mä huomasin sen ja totesin sen ääneen sä menit vaan kauemmaksi. Mä pystyin ihan ihollani tuntemaan kun sä valuit kauemmas ja kauemmas musta. Outoa kyllä sentään viesteillä sä annoit vielä toivoa että kaikki olisikin hyvin. Kun siis helpotin sun oloa ja kerroin myös omasta tunteettomuudesta, johon toisinaan valun. Mut se toivo kuoli nopeasti kun en saanut enää kiinni sun ajatusmaailmasta. Kuka muka ei onnittele toista vaan sen takia kun ei halua saapua paikalle. Olisit onnittelut ja sanonut että nähdään myöhemmin. Tai sanonut miten asia on. Ettei sinua vaan kiinnosta. Ja vaikka ajattelit että ehkä tämä menee nyt eri tavalla ei se mennyt, eikä se tule menemäänkään niin. Koska sinä et anna sen mennä. 

Loput meidän tarinasta on niin rumaa ettei sitä viitsi edes kirjoittaakaan. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että se mitä oli ei koskaan alkanutkaan. Se oli ohi ensi katseella.

Avoimena

Mua pelottaa.

Miksi?

Musta tuntuu, et menetän kaiken hyvän mitä mulla on.
Oon menettäny lähiaikoina niin paljon tärkeitä ihmisiä, et tuntuu et kohta tapahtuu jotain kamalaa taas.

Nää voitot mitä oon saanu lähiaikoina on piristäny mua tosi paljon, mut nyt pelottaa et nekin viedään multa pois. Etten mä nyt pääsekkään Kallioon viettää kesää, tai mun oma kämppä viedään multa tai...ihan mitä vaan. Tai Laura, mun tuki ja turva jättää mut.

Apua mikä mulla on?! Kuullostan supersäälittävältä. Toivon, et tää mun sairastaminen on osasyynä mun avuttomaan fiilikseen ihmisenä. Enhän mä voi olla näin riippuvainen ihmisistä, tai siitä millaisen olon ne mulle tekee. 

Onhan se vähän hassua, että jos en kuule rakkaasta ihmisestä päivään mun pasmat menee ihan sekaisin. Just tää kun on kotona sairaslomalla, saa mulle olon, että oon tippunut koko yhteiskunnan kelkasta. Että mä oon täysin paska ihminen, jolla ei oo mitään arvoa. Sekin on vähän outoa. Kyllähän ihmisellä on oikeus sairastaa. Miksi mä oon niin rankka itseeni kohtaan? 

Noh, onneksi ainakin äiti muistaa mut aina. Se aistii aina jos mulla on joku hätänä ja ojentaa auttavan kätensä. Äidit ne on ihmeellisiä. Kuin satuolentoja. Ja heti on parempi mieli. Vaikka jopa siitäkin tulee hieman syyllinen olo. Kuin en ansaitsisi sitäkään?! :D

Nyt mua alkaa vähän naurattaa.

Mähän perustin tän blogin terapiaksi ja omaksi tunnepäiväkirjaksi ja totta tosiaan mä tarviin tätä. Mähän oon ihan ulapalla xD 

Mutta on mulla hyviäkin hetkiä. Tänään katsoin itseäni peilistä ja pidin itseäni kauniina. Tänään katsoin itseäni, en vaan sillä asenteella, että hyvä tulee, vaan myös sillä, että hyvä on!

Ja just tää. Kaikkien näiden tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on se tärkein askel matkalla johonkin parempaan. Tai just vaan tähän hetkeen. Ja sen arvostamiseen...

just sellaisena kuin se on.

Annoin kaiken...

Mä rakastin sua. Rakastan. Mutta mä en halua tätä. Sä tukahdutit mut. Tuhoamalla kaiken kauniin rumilla sanoilla ja ajatuksilla.

Minulla oli niin vähän annettavaa. Kaikki oli viety minulta. Etkö nähnyt etten pystynyt parempaan? Rakkautesi ja ymmärtäväisyytesi olisi voinut saada minut taas eloon. Mutta et ymmärtänyt. Ahdistit ja syyllistit minua. Sait minut tuntemaan itseni täysin riittämättömäksi. Tiedätkö miltä se tuntuu? Kun yrität kaikkesi ja olet ylpeä itsestäsi. Edes siitä että hengität. Annat jonkun koskea. Päästää lähelle. Ja toinen sylkee sen kaiken naamallesi. Muistuttaen siitä mitä sinulta puuttuu. Muistuttaen siitä, että sinä olet todellakin menettänyt osan itsestäsi. Sen osan joka osaa hypätä rakkauteen.

Etkö ymmärrä. Vieläkään. Jos luet tätä. Että kaiken sen tuskan jälkeen en vain pystynyt parempaan. Jos olisit suojellut sydäntäni olisi se ehkä tullut taas ehjäksi. Mutta ei. Päätit puolestani, että minun sydämeni ansaitsee olla rikki.

Ja vaikka kuinka yritin selittää. Et ymmärtänyt vaan aloitit kaiken draaman aina uudestaan. Ja siirsit syyn taas minuun. Et nähnyt että teit kaikesta ongelman. Vaikka mitään ongelmaa ei ollut. Minä halusin vain edetä hitaasti. Suojella itseäni edes vähän. Koska en ehkä jaksaisi enää jos kaikki menisikin pieleen.

Ja menihän se. Jälleen. Mutta tällä kertaa Katja. Älä syytä itseäsi. Lue tämä kuukauden jälkeen. Kun olet itkenyt. Tuntenut ikävää ja todennut että et voinut asialle mitään. Sinä teit kaikkesi. Siinä hetkessä. Annoit kaiken mitä sinulla oli annettavaa niillä voimavaroilla.

Ja nyt. Päästä irti.

Pelko

Pelko. Sillä on tapana lamaannuttaa mut. Se alkaa ihan pienestä. Mä oon päivän yksin kotona ja lepäilen vähän. Seuraavana aamuna mä herään ja mietin, että tänään pitäis lähteä käymään jossakin. Ainakin kaupassa tai muuten kuolee nälkään, mutta mä en lähde. En ainakaan ennen kuin on aivan pakko. Kun oon kaivanut kaapit ja syöny viimeisetkin näkkärit kaapista ja tajuat ettet selvii arjessas ilman kahvia. Okei mä meen. Ja sitten se ei olekaan niin kamalaa. Kaikki onkin ihan hyvin.

Mä tiesin varmaan aina että mulla on jonkinasteinen ahdistuneisuus ongelma, mutta sen myöntäminen itselle on ollut vaikeaa. Mä selittelin asiaa laiskuudella tai huonolla ololla ja joskus se onkin oikeasti se syy miksi en liiku. Mutta suurimman osan ajasta taustalla on jotain suurempaa.

Ja siksi mun täytyy monesti pakottaa itteni ulos. Kauppaan. Lenkille. Yksin. Yleensä mä kyllä teen kaikkeni ettei mun tarvis mennä yksin. Varsinkaan sinne kauppaan. Mutta eihän ihminen voi elää niin, että tarvitsee aina toista siihen.

Mä haluan olla vapaa. Mä haluan oppia elämään yksin ja kävelee yksin ilman että ahdistaa. Niin, että pelko ei ole osana mun ajatuksia. Ilman vesipulloa. Ilman purkkaa suussa. Ilman mitään apukeinoja, joita oon itselleni keksinyt. Ja jos en pysty mä en ole valmis vielä. Se ei haittaa. Sitten mä yritän uudestaan. Tuntuu, että ainoa keino parantua on kohdata nää pelot. Tuijottaa suoraan pimeyteen ja löytää ne kaikki.

Välitilassa

Tuntuu edelleen, että olisin unessa.

Ja mä haluan jo herätä. Tai sitten vaipua uneen kunnolla, että tiedän, etten enää koskaan herää. Ja, että kaikki menis niin hyvin kun ne parhaimmillaan unissa voi mennä. Mä oon vapaa, rakastettu ja osaan lentää. Outo yhdistelmä. Eihän tuota yhdistelmää ole edes olemassa.

Rakkaus on vetäny mut maahan.

Mä olen katkera rakkaudelle. Apua. Miten tässä näin kävi? Senhän piti olla kaunein tunne maailmassa. Mutta ihmisellä, joka pelkää menettää, se ei ole vain kaunein vaan myös rumin asia. Ahdistavin. Pelko siitä menettämisestä ja se realiteetti kun oot menettäny sen rakkauden. Ne muistot, jotka vainoaa sua myös siellä unissas. Kunnes sä heräät ja se kaikki on poissa. Uudestaan. Taas uudestaan sä joudut kokemaan sen kauheen tunteen. Kaikki oli sun taas hetken, mutta nyt kaikki on jälleen poissa.

Tällästen unien jälkeen, mulla saattaa mennä päivä, ehkä viikkojakin päästä takas omaan maailmaan. Liikunta ja ihmisten pariin palaaminen auttaa tässä, koska niiden avulla sä saat kiinni jostain oikeasta, etkä ala kuvittelemaan, että ne asiat oikeesti menis niinkö ne meni siinä unessa.

Tiedänhän mä, että sä olet poistunut mun elämästä syystäkin, niinkuin kaikki muutkin. Mulla vaan menee niin kauan päästää irti ihmisistä. Voi olla, että mä en koskaan edes kykene siihen. Mun rakkaus vaan jatkuu ja elää aina. Muodossa, jossa se on sallittua, unissa.

Tällähetkellä, musta vaan pahasti tuntuu, etten mä haluaisi rakastaa. Mä oikein tunnen ku mun suojamuurit nousee päivä päivältä ylemmäs ja ylemmäs. Ja mä tunnen itteni kokoajan heikommaksi. 

Mä en saa tehdä näin itselleni taas. Mennä kuoreeni. Piiloutua maailmalta. Siksi pidänkin sinut avoinna päiväkirjani, blogini ja pidän itseni liikkeessä vaikka väkisin. Vaikka itkisin keskellä katua, vaikka minuun sattuisi vielä enemmän, en luovuta. 

Minä haluan rakastaa. Minä rakastin. Minä rakastan. Kunhan, en anna kenenkään viedä sitä minulta, minulla on vielä paljon mitä odottaa.

Laastari

Mä toivon että sä riudut rakkaudessa. Mä toivon et sä riudut pois. Sä jos joku sitä et ansaitse. Rakkautta.

Katso miten käy ihmisille jotka sinua rakastavat. Ihanaa. Hänkin tulee kärsimään.

Mä toivon sulle onnetonta ja yksinäistä elämää. Mä toivon sulle samanlaista tuskaa mitä sä oot aiheuttanut mulle. Tiedän että kaikkia näitä asioita sulla on nyt mahdoton kuvitella, sillä tällä hetkellä et kykene tuntemaan mitään todellista. Olet luonut itsellesi maailman jota ei oikeasti edes ole.

Eihän se ole mahdollista että hetki sitten sanoit ettet voi rakastaa ketään muuta kuin entistä poikaystävääsi etkä halua ketään muuta, mutta jo parin viikon jälkeen olet niinsanotusti suhteessa. Vain tyhmä uskoo mitään mitä päästät ulos suustasi.

Syy miksi yleensäkään kukaan sai sinusta kiinni oli minun sinulle lahjoittamani kosketuspinta. Ei mene kauaa kunnes olet vaan tyhjä kuori kenellä ei ole mitään annettavaa.

Ja kun hän katsoo silmiisi hän näkee valheesi ja pelkän heikon liekin, joka on jo sammunut on jo liian myöhäistä. Niin on käynyt kaikille entisille. Et ole siis yksin. Jopa minä ymmärrän sinua.

Säälittävä laastari. Mene roskiin.

Jos olisit yhtään fiksumpi näkisit tässä jonkinlaisen kuvion. Oletko unohtanut että hänen ex-nainen petti häntä hänen parhaan kaverinsa kanssa. Ironista eikö?

Kutsumaton vieras

Mihin mun energia on kadonnu?

Tuntuu, että mun ruumis on imetty kuiviin. Ja mieli on on tyhjennetty kaikesta kauniista ja täytetty tuskalla. Tältä se masennus tuntuikin. Olin jo melkein unohtanut sinut vanha ystäväni. Sain sinut takaisin. Paikka vapautui ja sinulle oli taas tilaa.

En ehkä ollut valmis myöntämään itselleni, että olet tullut taas vierailemaan. Kutsumatta. Enkä todellakaan ole valmis siihen, että heivaat paskasi asuntooni. Haluan sinusta eroon. Ja ehkä ainoa keino on ottaa aikaa. Surra. Kunnolla. Kun näpyttelen tätä ja katson tätä täyttyvää ruutua, tuntuu, siltä, että tämä oli oikea ratkaisu. Jos näppäimistö olisi silmieni alla, se saattaisi tuhoutua kyyneleistäni. Mutta jostain syystä, hetikun mietinkin itkemistä, menen lukkoon.

Viikonloppuna sain kun sainkin puristettua muutaman kyyneleen itsestäni ulos. Ja kun onnistuin muutamassa itkin helposti satoja.

Nää mun negatiiviset ajatukset, mitä tää uus kriisi elämässä on mulle taas suonut ei oo mulle mitenkään uusia. Mä oon elänyt näiden ajatusten kanssa aina. Mä oon vaan joko unohtanut ne, tai puskenut ne takaisin mun sisään. Ja kun joku sorkkii tarpeeksi sun mieltä, ne pääsee taas riehumaan.

Mä haluan siis tehdä selväksi, että mä haluan tappaa ne, En itseäni. Mutta toisinaan se on vaikea erottaa.

Mun elämässä on niin paljon iloa ja onnea, ja mä tunnistan kaikki ne edelleen. Mä rakastan elämää niin paljon. Mun täytyy vaan hyväksyä itseni ja heikkouteni. Ja niin mä teen. Ja se tekee musta vahvan vielä.

Kuulen äänen ikkunasta. Se on tuuli. Yhtäkkiä kyyneleet tulevat.

Nyt. Päästä irti.

Nipistä mua

Mä hajoan. Mun elämä ei tunnu enää todelliselta. Pakkohan tän on olla painajaisuni. Eihän tää voi olla todellista. Mun paras ystävä ja mun ex-säätö. Tykkää toisistaan. Viettää aikaa yhdessä. Eihän tästä ole kuin kuukausia aikaa kun tää mies makasi mun vieressä. Ja vain parisen viikkoa kun sä vannoit mulle rakkauttas. Ystävä.

Mikään ei selitä sitä tunnetta kun te kävelette mua kohti ja heti kun sä huomaat mut sä käännyt ympäri. Adrenaliini. Kylmyys. Sä vaihdoit mut toiseen.

Nyt musta tuntuu, että mä en jaksa enää. Luottaa. Rakastaa. Mitään.

Mä vajosin lattialle ja itkin. Mä avasin kahden tähden jallun mikä piti olla säästetty mun elämäni onnellisempaan päivään. Mun on tosissaan niin vaikeaa kuvitella enää olevani onnellinen.

Mä tunnen itteni niin avuttomaksi. Mä haluan mun parhaan ystävän. Mutta sitä ihmistä ei oo enää. Se joka käänsi mulle selän on tunteeton kuori.

Nipistä mua. Mä en jaksa enää.

Moi ystävä.

Laura sanoi, että mun pitäis kirjoittaa kirja.

Laura. Mun ystävistä se mukamas "epäystävin" ja epäluotettavin. Jhust.
Hassua kyllä, että kun koko mun muu elämä valuu likakaivoon, niin tämä nainen jaksaa vielä kuunnella mun säälittävää selittelyä siitä, kuinka paskat nää mun ns. "oikeat" ystävät on mulle tehny. Kutsu mua hulluks, mut kyllähän se ystävältä kuullostaa.

(PS. Oli muuten helvetin tekopyhää, selitellä kuinka hirveä ihminen joku on ja samana iltana panna mun ex-säätöä, kröhöm...just saying)

Anyways ja asiasta kukkaruukkuun. Pyysin Lauralta, voiko se vielä rakastaa mua ja mä sain vastaukseksi sanan "vähän." Ja mulle sä vähäkin riittää nyt. Jos mun elämästä katoaa kaikki pysyvyys samalla viikolla mun kulhosta on syöty kaikki piparit. Ja mä en varmaan enää jaksa ähkyni takia. Paska ähky. Yhteen vai erikseen?

No mutta tosissaan.

Nää pari päivää on ollu mulle helvetin rankkoja. En oo varma oonko kuinka paskana, ku pakotan itteni elää normaalia arkea saatanan pitkien yöunien avulla. Oon niin uupunu, että jos en nuku ainakin sitä 8 tuntia, en varmaan heräis ees herätyskelloon. 

Mun mieli käy niin rankkaa ajatusprojektia läpi, etten ehdi edes itse mukaan. Painajaisissa sattuu ja tapahtuu niin paljon paskaa etten ees muista mikä olis pahin kohta. Vissiin joku murhattiin ja mutkin nakattiin alas jostain superkorkeelta parvekkeelta, ja sekin tuntu tyyliin pelastukselta. Toi murhauskohta tuli ainakin ihan tarpeeseen. Tuntuu, että tätä vihaa on niin paljon, että se tursuaa ulos jo mun ihohuokosista.

Mä mietin, että kyllä tää tästä, kunnes mä tajuan, että vitut se mitään tästä! Mä tunnen itteni ja tiedän, että vatvon tätä vielä vuosienkin jälkeen.

Hei! Nyt mä sen äkkäsin. Mun kirjan eka luku on ehdottomasti ystävät. Ja ei siis pelkät ystävät vaan "YSTÄVÄT"! Tästä luvusta tulis todella pitkä kun mulla on paljon tarinoita aihetta koskien. Tai eihän ne mitään tarinoita oo vaan totuuksia.

Toisaalta? Kannattaako mun avata entiset haavat vielä näiden tuoreiden päälle? Ehkä se oliskin se mun apu. Tähän tuskaan, joka ei ihan tapa, mutta melkeen.

"Nainen."

Nainen.

Sinä olet oksettava.

Sinä olet ihmisriekale, jolle mikään ei merkitse enää mitään. 

Olisihan minun pitänyt tietää.



Sinä hylkäsit kaikki ihmiset, jotka "merkitsivät" sinulle jotain petoksillasi. Miksi minua siis yllätti se, että teit näin minulle?

Olit uskomattoman tekopyhä ja marttyyri omissa toimissasi.

Kaikki oli sinulle sallittua. Et tuntunut yhtään tajuavan tekeväsi väärin. 

Ehkä olit jo liian sekaisin.


Olen onnellinen siitä, että näin vihdoin sinut itsenäsi. Ja onnellinen siitä, että saat vihdoin apua, ettei muiden tarvitse kärsiä itsekkyytesi takia.

Mielestäni on uskomatonta, että pystyt elämään itsesi kanssa enää, jos sinulla oli siinä vaikeuksia ennenkin. Tai kukapa tietää? Ehkä teeskentelit senkin, niinkuin koko "rakkautesi" minua kohtaan.

Voin rehellisesti sanoa, että jos minä olisin sinä, en voisi elää itseni kanssa. Olisin jo tappanut itseni.


Olisihan minun pitänyt tietää.

Kun sinä olet valmis tekemään minulle näin, minä olen valmis kieltämään sinut.

Vain yksi päivä lisää.

Moi minä. Mitä kuuluu? Vieläkö sua pelottaa? Vieläkö sä luulet olevas hullu vai ootko sä sitä? 

Mun pitäis kuulemma alkaa pitämään tunnepäiväkirjaa. Tai pikemminkin selontekoa mun mielialoista ja niiden vaihteluista. Aattelin että sä voit hoitaa sen tehtävän paperin puolesta rakas blogi. Rakkaat nakkisormeni ja mieli joka juoksee niin lujaa, mutta puhuu vielä kovempaa. 

Tehän voitte tehdä sen. Vakuuttaa heidät ettei minun tarvitse. Tarvitse puuduttaa itseäni tunnottomaksi ollakseni ihminen. Ihminen teidän silmissänne. 

Sinäkinhän voit auttaa minua soittolistani. Joka on minulle valmiiksi luotu. Kuin lääkkeeksi. Sinä tulet vain paljon halvemmaksi, etkä tee minulle niin paljon pahaa. 

Ehkä te olette väärässä? En minä ja haluni selviytyä muilla keinoin. Ehkä minä en halua elää teidän maailmassanne, mutta haluan kuitenkin elää. 

Lukekaa minut niin tiedätte. 

Te ette saa minua. Minä saan itseni. 

Mitä mä haluan...

Mitä mä haluan? Tän vuoden voisi aloittaa kysymällä tämän kiperän kysymyksen itseltään. Tätähän sitä ei vaan kysytä tarpeeksi usein. Ja koska tää vuosi ei oo vielä menetetty mä voisin miettiä tätä jo nyt. Pitkästi ja hartaasti. Eli tää mitä mä tähän nyt jokellan on vaan pintaraapaisua mun ajatuksien aalloista, jotka niin hurjana myllertää. 

Mä haluan pysyvyyttä. Se on ensimmäinen varma. Mä haluan jotain mikä on siinä ja on perustuksiltaan niin vahvaa ettei sitä voi vaan repästä multa pois. Ja vaikka hurrikaani vähän riepotteliskin, niin tää seisois vaan edelleen siinä. Tätä mä onneksi koen, että mulla on mun elämässä. Mulla on pari niin hyvää ystävyyssuhdetta, ettei mun tarvi enää pelätä että ne katoais. Tai tietenkin mä toisinaan pelkään, mutta mun ei tarvis. Mä tiedän et mua rakastetaan. Ja tätä samaa pysyvyyden tunnetta mä kaipaan lisää. Turvaa. 

Mä oon alkanut hyväksymään itsessäni mun herkän puolen, jota mä selvästikin haluan lyödä sivuun ja unohtaa. Mutta se ei näytä onnistuvan. Se tulee esille aina. Ehkä ei muille, mutta mulle itelleni ainakin. Mä oon niin täynnä tunteita et melkein vuodan niitä. Enkä mä jaksa enää piilotella. 

Oon huomannut, että jos mä en koe, että mun tunteet otetaan huomioon musta tulee kylmä. Tai mä yritän olla sitä. Ja silloin mä teen kaikenlaista todistaakseni itelle ettei se merkkaa mitään. Ei se haittaa. Haittaa se! En tee sitä tietoisesti, mutta teen kuitenkin ja satutan ihmisiä mun typerillä teoilla. Ennen kaikkea itseäni. 

Joten mitä pikemmin mä tajuan, ettei nää tälläset järjestelyt, jossa se on  niinsanotusti ihan ok, olla yhdentekevä ei sovi mulle niin sen parempi. Kantapään kautta, jos ei sitte muuten. Koska ihmiset, joista mä tosissaan välitän. Ja varsinkin ne joiden kaa mä haluan jotain todellista, ei todellakaan oo mulle yhdentekeviä. Ne on mulle kaikki kaikessa. Se mun täytyy muistaa. Sen pitäis kertoo mulle kaikki. Ei me ihmiset niin erilaisia olla. 

Mun täytyy vaan hyväksyä asiat sellaisina kuin ne on. Vaikka se tekeekin kipeätä. Mut ensin mun täytyy hyväksyä itseni. Onhan se hauskaa ja mä osaan olla kauhea tunteeton mulkku kun niin päätän, mutta mun pahoinvointi ei vaan oo sen arvoista. 

Joten mitä mä ainakin haluan? Se ettei mulla oo mikään kiire rakastaa. Rakkaus tulee kyllä. Ja se lähtee musta itsestäni. Kun mä opin kunnioittaa itteeni ja olemaan aidosti avoin omia tunteitani kohtaan niin mä varmasti saan sitä mitä mä oon ettiny. Pysyvyyttä. Turvaa.  Tasapainoa. Vaikka sitten vaan yksin itseni kanssa. 

Loma?

Loma. Miten ihana asia. Saa tehdä mitä haluaa. Eli saa olla tekemättä. Yhtään mitään. Mikä on tietenkin todella ihanaa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Kunnes se iskee. Ahdistus. Siitä ettei tee mitään. Tai realiteetti siitä ettei ole yhtään mitään tekemistä. Sitä jotenkin lamaantuu ja unohtaa täysin paikkansa maailmassa. 

Mistäkö tämä johtuu? Koska meidät on luotu liikkumaan. Luotu saamaan jotain aikaiseksi tai ainakin kokemaan jonkinlaista syyllisyyttä siitä jos näin ei käy. Iskee päälle surullisen kuuluisa "paska ihminen syndrooma" joka imee ihmisestä enemmän voimia kuin perus arki. 

Ja kaiken pahan päälle iskee myös ihmispelko. Haluttais nähdä ihmisiä, mutta ei tiedä ketä tai sitte on vaan niin laiska ettei jaksa yrittää nähdä ketään. Kaikilla on kuitenkin jotain muuta. Ne on joko jo töissä tai sitte niillä on varmasti parempaa tekemistä ku sun kanssa hengailu johon kuuluu enemmän laiskottelua, mutta tällä kertaa seurassa. 

Kato ku sitte sulla ei oo enää niin paha olla ittes kanssa, koska nyt teitä on kaksi jotka ei tee mitään. Saat laiskotella luvalla mutta samalla saat myös avautua tunnoistas siitä kun on ollu vaan. Ihan vaan olemassa. Nukkunu. Heränny. Syöny. Nukkunu. Nukkunu liikaa. Niin paljon liikaa, ettei saa enää öisin unta ja se johtaa kierteeseen, jossa nukutaan pitkälle päivää ja alkaa aattelee ettei tähän aikaan nyt ees viitti hankkii mitään tekemistä kun kello on jo noin paljon. 

Ei hemmetti. Nyt jotain rotia tähän. Mutta ei. Roti tulee vasta kun arki tulee. Joka sekin tulee liian nopeesti ja sekin ahdistaa ja vituttaa jo valmiiksi. Ennen ku ees pitäis. 

Todellinen loma ois varmaan se. Että pääsis itsestään irti. Kokonaan. Hetkeksi ees. Et vois lopettaa kaikenlaisen ajattelun. Varsinkin jos se on näin helvetin sekavaa ja kehää kiertävää. 

Voiskin muuten kiertää kehän. Vaikka Kehä kolmosen. Ettei mee liian kauas omasta turvapaikasta. Mitä vissiin kodiksikin kutsutaan. Mutta missä ei sielläkään haluis just nyt olla.