Kuka se siellä?

Kuka se siellä? Minäkö? Vai se ihminen, johon en ole tottunut.

Päätin ryhtyä vihdoin siihen, mitä olen suunnitellut ja pidemmän aikaa. Päätin haastaa itseni ja olla kuukauden selvinpäin. Tiedän, että tämä ei kuullosta osalle teistä miltään, mutta minulle se on asia, jota olen siirtänyt eteenpäin jo pitkään. Vuosilla! Minustahan elämäni on ollut niin paljon parempaa, miten muutenkaan kuin kännissä. Hauskinta on, että en edes muutu kännissä dramaattisesti. Tai noh, jos muutun niin huonompaan suuntaan. Vai olenko vain uskotellut näin itselleni? Olenhan minä aina ollut puhelias ja hieman "hullu." Ei siihen alkoholia tarvita. Joskus minusta itseasiassa tuntuu, että alkoholi jopa rauhoittaa minua. 

Noh mutta siirrytään eteenpäin...

Känni. Miksi olenkaan tarvinnut sinua? Tämän haluan selvittää tämän kuukauden aikana. Maaliskuu on edennyt vasta 9 päivää ja tuntuu, että alan pian saamaan jotakin itsestäni takaisin. Tuntuu, että aivoni ehkä pääsevät ulos usvasta, missä ne ovat olleet jo kauan. Pystynkö siis vastaamaan yksinkertaiselta tuntuvaan kysymykseen, eli siihen miksi minä juon? 

Yksinkertainen kysymyshän on kuitenkin yllättävän vaikea ja moninainen. Tähän mennessä olen saanut selville vain yhden asian. Ja se on se, että juon koska minun mielestäni alkoholi maistuu hyvälle! Varsinkin kalja! Pelkkä mielikuva kaljasta saa minut odottamaan huomista entistä kovemmin. Koska perjantai! No mutta perkele! Eihän se nyt toteudukkaan. Se ihana rutiini, kun pääset töistä aikaisin ja ryntäät ostamaan lähimarketistasi 24-päkin kaljaa on riistetty minulta! Ja riistäjä olen minä itse! Yleensä tässä vaiheessa luovuttaisin ja keksisin jonkun erittäin ovelan tekosyyn siihen miksi minä saankin juoda! Ovelaksi tekosyyksi kaljanhimoisessa päässäni on riittänyt niinkin pieni asia kuin saunavuoro. Kuka nyt saunaan ilman kaljaa menee?! 

Tätä kirjoittaessani tajuan toisen syyn miksi minä juon! Koska minä selvästi tarvitsen sitä! En ehkä alkoholia itsessään vaan sitä tunnetta mitä se minussa aiheuttaa. Kaljasta on nääs tullut minulle tutunomainen rutiini, joka lohduttaa minua alati muuttuvassa maailmassa. Koska jos kaikki menee niin jää sentään se yksi asia, KALJA! Ja tupakka. Kalja ja tupakka kun kulkevat kivasti addiktioissaan käsi kädessä. Kalja on korvannut lapsena kaikkialle raahaamani ryysypeiton. 

(Nyt kun tässä muistelen ostin yhdessä vaiheessa kaljaa ihan varastoon (enkä edes mitään pieniä määriä) siltä varalta, että alkaa vaikkapa, kuka sen oikeesti tietää, MAAILMANSOTA?! xD Herranjestas, että ihminen voi olla päästään sekaisin. PS. Onnistuin muuten pitämään nämä ehkä noin 70 kaljaa turvassa noin parisen viikkoa, kunnes join ne ihan vaan siltä varalta, että en niitä ehtisi juomaan ydinsodan alkaessa esimerkiksi töissä ollessani. Jne jne, kaikki selitykseni tähän ovat päättömiä.) Ja asiaan!

OLEN SIIS päässyt näinkin pitkälle ajatusprosessieni kanssa. Eli en oikein mihinkään! Olen huomannut vieroitusoireita jo jonkin verran. Outoa kyllä tunnen jopa pientä käsien tärinää ja levottomuutta nikotiinin puutteesta (tai ainakin luulen niin), vaikka olen polttanut tupakkaa, vaan silloin kun juon. Vaan! Juon! Taas tämä säälittävä, sallin tämän itselleni, koska, ja eihän se ole niin paha kuin sonta! Ja vielä pahempi, vois juoda yhdet bisset, että vois polttaa malli! FUCK!

Kaljaa en ole vielä fyysisesti kaivannut, mutta henkisesti senkin edestä. Tuntuu, että koko olemukseni on jotenkin kiinni sinussa. Ihankuin olisit mieheni, mitä en koskaan saanut. K <3 K ja muuta ihanaa.

NONIIN! Keskity nainen!

Kauheinta tässä kaikessa on kuitenkin se vallitseva ajatus siitä, että ei tässä mitään hätää ole. Koska kohtahan on jo huhtikuu ja silloin minä vedän sellaiset PERSEET ETTÄ! 

KATJA!?! Oikeasti?!! Mikä sinua vaivaa?!!



To be continued....

En opi milloinkaan.

"Mä en osaa rakastaa. Ja tiedän sen, en opi milloinkaan. En opi milloinkaan, kai mut on luotu satuttaa. En tunne mitään milloinkaan, kai mut on luotu satuttaa."

Nää sanat on mun vanhasta biisistä. Nää sanat on soinut lähiaikoina paljon mun päässä ja syystäkin. Varmaan siksi, että just nää sanat onnistuu saamaan mut aina kiinni. Miksi mä oon näin julma ihminen?

Kostanko mä ihmisille, koska ne on tehnyt mulle niin paljon pahaa vai kostanko mä sittenkin eniten itselleni, koska koen että ansaitsen sen?

Mistä mä voin lähteä taas purkaa tätä sotkua mikä mun päässä jyllää ja miten mä osaan pysyä silti aitona itselleni ja maailmalle? Mähän tiedän, että tää on taas paha merkki siitä että masennun, meen kuoreeni ja eristäydyn ihmisistä. Siksi mun on tärkeää kirjoittaa tää nyt heti etten unohda. Ja ehkä sitten pikkuhiljaa palaset loksahtaa kohdalleen.

Kun mä mietin asioita mä tajuan että hetikun ihminen oikeesti välittää musta mä käyn läpi tietyt vaiheet. Ensin tulee onni, sitten ihmetys siitä, että oho, se oikeesti välittää, sitten epäusko ja lopulta jonkun asteinen paniikki koko tilanteesta. Tuntuu, että koska ihminen ei tiedä täysin millainen ihminen mä oon niin sanotusti johtanut sen harhaan.  Tuntuu, että mun täytyy heti korjata tilanne ja kertoa kaikki virheeni mahdollisimman dramaattisesti. Tuntuu, että tuun vielä astetta hullummaksi. Vaan jos sä oot ja pysyt siinä. Tai ehkä siksi, että tiedän, että oon tehnyt näin ja se ihminen on lähtenyt. Tehnyt sen virheen että oon luottanut ja uskonut, että se toinen pysyy siinä.

Ehkä en halua, että ihminen välittää musta, ettei sen tarvitse tietää, miltä tuntuu elää mun ihossa. Ehkä mä toisaalta sitten välitänkin niin paljon, että karkoitan ne tärkeät pois.  Ihastun ihmisiin, joiden kanssa tiedän, ettei mulla voi olla mitään tulevaisuutta. Yleensä päädynkin vaan niiden kainaloon, jotka ehtii satuttaa mua ennenku mä ehdin murskata ne.

Jotenkin luulin, että olisin jo pidemmällä mun paranemisprosessia. Mut miten mä voisinkaan tulla ehjäksi, kun en anna edes itselleni aikaa. Jotenkin uskon vaan edelleen siihen käsittämättömään harhaluuloon, että joku ihminen vois parantaa mut. Mutta ei kukaan voi, muuta kuin minä itse.

Ja tämä nainen täällä, joka tätä tekstiä kirjoittaa ja tietää oikeasti miltä nämä tunteet tuntuu tietää, että se tulee tapahtumaan. En kirjoita näitä tunteita tänne turhaan, enkä varsinkaan siksi, että voit tehdä minusta turhia oletuksia, kun et minua kokonaan tunne. Kirjoitan ne tänne oppiakseni lisää itsestäni. Koska olen vielä itsellenikin toisinaan täysin tuntematon.

Paperi T - Post-alfa

Mikä on Post-alfa?

Paperi T:n kirjoittama runoteos, jonka Kosmos on julkaissut vuonna 2016.

Mutta mitä se on minulle? Tää teksti kertoo siitä.

Mä ostin teoksen pakonomaisen tarpeen tullen treffeillä Suomalaisesta kirjakaupasta. Ensimmäiset kolme runoa luin sattumanvaraisesti autossa matkalla kotiin kylmä olut kädessäni.  Yhden runon luki mies.

Näiden runojen lukemisen jälkeen fiilikset on hämmentyneet. "Pitää oottaa et on alkoholia veressä. Muuten mua vituttaa et tuhlasin 22€. Pitää olla juomatta 22 kaljaa."


Päätin antaa teokselle aikaa, tai paremman ajan. Tää teksti on eiliseltä heti kirjan lukemisen jälkeen. Tällä kertaa koko kirjan. Sivu sivulta. Suoraan.

Nyt mä sen tein. Se mitä mä halusin tehdä koska niin pelkäsin tehdä sen. Luin kirjan. Sun kirjan. Post Alfan. Kakkospainoksen. 2 numerona onkin aina puhutellut minua enemmän.

Mun piti käsitellä sua varoen ja varmistaa ettei käsissä ollut ketsuppia vaikken ollut edes koskenut ketsuppiin viikkoon. Suklaajäätelöä sormissa olisi voinut ollakkin. Ja vihreä savinaamio. Olinhan itkenyt.

Itkenyt nainen on väärästä päästä märkä, mutta valmis aitoon runouteen. Runouteen mitä aluksi vähän inhosin. Inho tuntuu näin myöhemmin itsesuojeluvaistolta sekä väärin ja väärässä seurassa luetulta tekstiltä.

Sillä nythän kun kaikki loppuu. On loppunut ...tunnen itseni hämmentyneen surulliseksi. Haluaisin lukea kirjan uudestaan ja lypsää sanoista lisää sanoja.Vaihtaa järjestystä ja kirjoittaa mielessäni jotain uudestaan. Ja siltikin se olisi sinun tekstiäsi. Koska se syntyi mustalle pohjalle.

Mielestäni runojen analysointi on tarpeetonta, joten analysoin sitä tärkeintä, eli tunteita, joita kirja minussa aiheutti.

Huomasin paperissa olevan virheen aiheuttavan minussa käsittämätöntä mielihyvää. Katselin ja kosketin sitä ja mietin onko tämä joku Henrin pieni osa suurta suunnitelmaa.

20 ensimmäisen sivun jälkeen surin seuraavaa jotain 60 sivua. Miksi teos oli näin koukuttavan pituinen.

En tunnistanut nimistä puoliakaan ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta silti riittävän hyväksi ihmiseksi.

Rakastuin Henriin ja itseeni eli en ollut toivottoman rakastunut Henriin.

Onneksi en ikinä oppinut pilkkusääntöjä. 

Koin suurta tarvetta kertoa tuntemukseni itse runoilijalle nimikirjoituksen toivossa. Ehkä myös kaljan. Jonka ostan itse.

Runokirjani, josta olen haaveillut vuosia haluaa taas syntyä.

Kiitos siitä Henri.

Tämäkin on tärkeää.

Loppuun runo, joka kaikessa osuvuudessaan kosketti minua eniten.

PS. Odotan jonkun vielä määrittelemättömän ajan ja luen sinut uudelleen.

Yksinäinen mutta ei yksin

Mä itkin tänään. Mä itkin Simpsoneille. Siinä vanhan miehen piti hengittää eetteriä nähdäkseen edesmennyt rakkaansa uudestaan ja tanssiakseen hänen kanssaan hitaan. Se oli jotain niin kaunista, että purskahdin tahtomattani itkuun. Se oli jotain mitä olin kaivannut. Olinhan minä ollut yksinäinen. Ollut jo vähän aikaa.

Aamuyöllä heräsin uneen sinusta. Unessa olin ollut sylissäsi ja yritin saada sinua jäämään. Itkin edessäsi mutta se ei muuttanut mitään. Tunsin itseni niin avuttomaksi. Minun rakkauteni oli arvotonta.

Luulin jo päässeeni näistä tunteista eroon, mutta jostain syystä ne edelleen puskivat minusta esiin. Niinkuin ikäväkin.

Tämä sai minut ajattelemaan rakkautta ja sitä olenko siihen valmis nyt? Milloin? Enää ikinä? Onko ihminen ikinä valmis rakastamaan ketään?

Rakkaus on tunne, jota ei voi kontrolloida. Sitä miten sen näyttää ulospäin on ainoa asia mihin meillä on oikeasti valtaa. Mutta tuntemukset joita tämä mystinen asia meissä toisinaan aiheuttaa eivät ole vangittavissa. Ne virtaavat meissä juuri sellaisena kuin haluavat.

Sitten minä sain itsestäni kiinni ja pystyin melkein antamaan sanat sille miltä minusta tuntuu.

Minusta tuntuu että minä edelleen rakastan. En vain tiedä ketä.

Vittumainen totuus!

Tajusin tänään vittumaisen totuuden.

Kukaan ei tarvitse mua.

Oon vaan kuvitellut et ne tarvii kun oon pakottanu itteni ihmisten seuraan. Mutta kun pysähdyn oikeesti miettimään asiaa huomaan ettei kukaan tarvitse mua. Muutenhan mun puhelin pirisis pikkasen useemmin.

Mietitäänpä vähän:

Kuka ottaa päivittäin yhteyttä? Minä!
Kuka laittaa viestiä, että mitä kuuluu yleensä aina ensin?
Kuka ehdottaa, että lähdetään esim jonnekkin tai että nähdään? Minä.
Kuka koittaa nähdä ystäviä ja kutsuu heitä tapahtumiin, kun ei ole nähnyt heitä vuosiin! Minä!
Ja kenelle näistä ystävistä tapaaminen käy silloin, joskus, otan sit yhteyttä -kun ehdin tai noh yleensäkkään IKINÄ?! Tän laskemiseen ei tarvi sormia!

Mitähän vittua?

Mun paikaton olo mun elämässä on varmaan johtunut suurimmaksi osaksi tästä. Tuntuu, että mä oon ihan sama. Sellainen kiva täytekaveri kun ei oo muuta tehtävää tai sitte se vähän ärsyttävä tyttö, joka puhuu kokoajan ja joka oli helvetin hyvä syrjäyttää joukosta, noh, yläasteella ja lukiossa tuosta vaan. Sen jälkeen oonkin uinut sekavasti ja vaivalloisesti sosiaalisissa vesissä.

JA MIKSI?! Koska minä en osaa valehdella! Koska minä olen kivuliaan tietoinen omista tunteistani ja fiiliksistä ja tunnen myös sunkin fiilikset (joo just sun, joka luet tätä) pelottavan hyvin. Mä aistin sun elkeistä ja jopa sun typeristä hymiöistä mitä sä milloinkin kelaat. Ja yleensä en luule tietäväni, vaan oikeesti tiedän mitä kelaat. Ja sanon sen ääneen!

Kun ne muut pitää turpansa kiinni ja esittää, että kaikki on OK, minä sanon sen ääneen! ETTÄ EI SE OO OK! Silläkin riskillä, että toisilla menee tunteisiin. Koska niin ystävät tekee! Ja se hetki onkin se kaikista koomisin hetki. Kun sitten se yleensä paljastuukin. TOTUUS. Ettei se ihminen edes ole sun ystävä! Eikä sitä oo yleensäkkään missään vaiheessa kiinnostanut vittuakaan, sinä ja sun ylivilkas tunteellinen sielunmaisema.

Sitten siitä tuleekin ratkiriemukasta.

Sitte sä istut himassa ja juot bisseä ja mietit, että nyt mä muistan miksi mä olin yksin vuosia.

Ja sitten sä kelaat, että olisinpa mä pitänyt turpani kiinni, tai noh, oikeastaan, että olisinpa ottanut tämänkin asian esiin AIEMMIN!

JA HEI jos oot näin pitkälle lukenut, niin ootko ihan varma, että tää tarina kertoo susta?! Ja ootko sitä mieltä, että tää on tarina?! Tää ei oo tarina, vaan totuus ja jos oot ihan varma niin salee oot oikeessa.

Luovun mun maskista.

Mä oon pitänyt mun meikit päällä öisin siltä varalta että sä tulisit. Siltä varalta, että sä soittaisit tai laittaisit viestiä ja ehkä haluaisit nähdä mua. Ja siltä varalta, että jos me nähtäis mä en tuntis itseäni niin alastomaksi. Ihan kuin sinä et näkisi minua sellaisena kuin olen niiden kanssa tai tuntisi mitä minä tunnen niidenkin kanssa. Sanoin, että älä odota vuotta, mutta jo tämä tuntuu vuodelta. Se mitä annoit minulle ennen on niin vähän nykyiseen verrattuna.

Miksi et voi vaan puhua minulle? Sinä kerroit minulle asioita joita en uskalla myöntää itsestäni itsellenikään. Miten voit muuttua noin kylmäksi? Jos vain tietäisin jotain todellista en valuisi takaisin harhaluuloihini. Olenko sittenkin odottanut näin kauan koska en halua kohdata totuutta. Sinun kanssasihan tunsin ensimmäistä kertaa että totuus on hyvä asia. Ettei minun ajatukseni olekaan niin raskaita. Että saan kerrankin aidosti olla mitä olen. Kertoa mitä tunnen. Ja elää hetkessä.

Miten ihminen voikin kaivata niin paljon jotakin joka onkin hetkessä poissa?

Minä arvostan sinua ja minussa on ihmistä myöntämään että minä todella pidän sinusta. En ikinä tarkoittanut säikyttää sinua sillä että välitän. En tosissani kuvitellut mitään suurempaa. Nautin vaan hetkestä ja siitä että tunsin itseni kerrankin niin mahtavaksi jonkun seurassa.

Ihmiset teeskentelevät niin paljon ja tuhlaavat aikaansa leikkeihin koska pelkäävät. Minä en pelkää enää. Älä sinäkään pelkää minua.

Tänään mä pesin mun meikit. Tänään mä luovun mun maskista.

Yksi.

Kun sä elät tiedon valtatiellä ja sä kuvittelet tietäväs kaiken kaikesta. Ethän sä tiedä. Kun mä tutustuin suhun mä olin onnekkain nainen ikinä. Sä olit niin kaukana mun tasosta. Miksi sä edes katoit mua ja totesit kaunis. Meidän ensimmäiset treffit lähenteli jollain eeppisellä tasolla täydellisyyttä. Eihän sun olis sitäkään pitänyt tietää mut enhän mä oo sellainen. Se äsken mainittu. Ei me kuuluta samaan lauseeseen. Sun täydellinen olemus sai mut haluamaan että se hetki on just sitä ja tässä. Mut mä oon joku muu. Kuka haluaa unelmansa tietävän sun todellisuuden. Eli sen miltä näytän. En tietenkään sen mitä mä oon. Vaikka senkin paljastamiseen mulla oli joku pakkomielinen tarve.

Kun me maattiin sun kämpillä täydellisen paskasilla lakanoilla, ainoa mitä mä pystyin kelaa oli että jes. Vihdoin mä oon saanut jotain kosketuspintaa. Sitä todellista. Jotain mistä ottaa kii. Eihän sun täydellisestä rungosta voinu. Ja kun sä revit mun toppia ylemmäs paljastaen mut mä tunsin itseni niin rumaksi. Tai just siksi mitä mä oon. Ja mun kieli ei vääntynyt niihin tekosyihin mitä mä itselleni annan. Mä tunsin itteni rehellisesti en vaan vääräksi, vaan myös rumaksi. Se väärin ja kauhein tunne ikinä.

Ei mennyt kauaa kun sun tunteettomuus tuli esille. Meidän piti viettää rentoa sadepäivää. Sun piti lohduttaa mua kun mun koko elämä oli valumassa pisaroiden mukana. Mutta heti seksin jälkeen sä karkasit. Ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Ja kun mä huomasin sen ja totesin sen ääneen sä menit vaan kauemmaksi. Mä pystyin ihan ihollani tuntemaan kun sä valuit kauemmas ja kauemmas musta. Outoa kyllä sentään viesteillä sä annoit vielä toivoa että kaikki olisikin hyvin. Kun siis helpotin sun oloa ja kerroin myös omasta tunteettomuudesta, johon toisinaan valun. Mut se toivo kuoli nopeasti kun en saanut enää kiinni sun ajatusmaailmasta. Kuka muka ei onnittele toista vaan sen takia kun ei halua saapua paikalle. Olisit onnittelut ja sanonut että nähdään myöhemmin. Tai sanonut miten asia on. Ettei sinua vaan kiinnosta. Ja vaikka ajattelit että ehkä tämä menee nyt eri tavalla ei se mennyt, eikä se tule menemäänkään niin. Koska sinä et anna sen mennä. 

Loput meidän tarinasta on niin rumaa ettei sitä viitsi edes kirjoittaakaan. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että se mitä oli ei koskaan alkanutkaan. Se oli ohi ensi katseella.