Avoimesti minä

Avoimesti minä.

Kyllästynyt määritelmiin.

Liian energinen ja hullu. Paskat! Haista paska!

Miten olis energinen ja ihana.

Avoimesti seksuaalinen. Super suorasanainen. 
Suorasanainen, mutta ilman tarkoitusta koskaan loukata ketään.

Oon tässä miettinyt, en vaan nyt vaan pitkään jo.
Miksi mun pitäis tuntea häpeää, kun en sitä tunne?

Oon kyllästynyt puolustelemaan mun luonnetta ja niin kyllästynyt siihen, että mun OIKEESTI hyvät ominaisuudet määritellään huonoiksi. Ehkä mä oon itsekkin sortunut siihen, mikä onkin kauheinta. Mä oon antanut ihmisten tehdä mulle olon, että nää ominaisuudet mussa on niin sanotusti häpeällisiä.

Noh, Katja nyt on vähän tollanen?!

Anteeksi mitä? Millainen? Kuvaile toki toi tollanen, koska päädyt minua niinkin vähäsanaisesti kuvailemaan. Tollanen höpsö? Niinkö? Ihan oikeesti. Ei teidän tarvi alkaa häpeämään mun puolesta. Mä en oo koskaan pyytänyt teitä.

Jos mä haluan sanoa jotain, mä sanon sen. Ja mä käyn omat taisteluni ihan itse. Ja musta tuntuu, että tässä vaiheessa, jos jollakin on jotain sanottavaa, se varmasti myös uskaltaa sanoa sen, ja jos ei niin omapa on HÄPEÄNSÄ. Tätä sanaa voi näköjään viljellä suomen kauniissa kielessä loputtomiin.

Tiedättekö kuinka tyhmä olo mulla tulee, jos joku mun läheinen tekee noin. Sunhan pitäis tykätä musta sellaisena kuin mä oon. 

Sanoin, kerran ystävälleni tilanteen jälkeen, jossa hän kauniisti mainitsi, että "Katja voisitko olla vähän hiljempaa kun mua hävettää", että ei tarvitse olla ollenkaan jos on niin hankalaa.

Tiedoksenne, että mä en suostu siihen enää. Mä oon elänyt aivan liian ison osan mun elämästä alistettuna tiettyyn rooliin.

JOTEN HÄPEÄ! Eikö sua yhtään hävetä? 

Pelottaako?

Saako ihminen enää tykätä toisesta? Avoimesti. Just niin paljon ku haluaa. Ilman, että toista alkaa ahdistamaan. Ilman, että haluaa omistaa. Ihan vaan, koska yksinkertaisesti tuntuu siltä. Mä luulin, että saa. 

Mistä mä olisin voinut tietää, että siihenkin on kirjoitettu joku sääntökirja. Ohjeet, miten käyttäytyä. Pahinta on, ettei sitä kirjaa ees saa lainata vaan kaikilla on omansa. Meneehän tässä kuka tahansa sekaisin. 

Miks pitää olla kylmänviilee et saa parhaan lopputuloksen. Miksi me halutaan, ettei kukaan välitä meistä? Siksi kun me pelätään et sattuu. Siksi, koska se ihminen on väärä? No mitä sitte?

Kaikki täällä on väärää. Ja muakin pelottaa päästää ketään lähelle. Mä oon samanlainen. Mua ei pelota niin paljon silloin kun mä teen sen ensi askeleen. Koska silloin musta sentään tuntuu, että mulla on jotain kontrollia siihen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu, mutta se ei oo totta. 

Mä haluan sun tietävän, etten mä halua omistaa sua. Mutta mä haluan sen etuoikeuden välittää, koskettaa ja mahdollisesti rakastaakin sua. 

Sun ei tarvi tehdä mitään. Eikä tuntea samoin. 

Puhtaat lakanat

Puhtaat lakanat. Niiden tuoksu. Puhtaat meistä, mutta edelleen likainen mieli. 

Istuin juuri suihkussa minuutteja. En laskenut monta. Mietin mitä tai ketä se haittaisi jos jäisin sinne ikuisesti. Kuinka ryppyiseksi ihoni menisi ja kuinka kauan siinä menisi. En jäänyt ottamaan selvää vaan nousin heti kun minua huvitti. Kun tuntui, että hengitys oli helpompaa. 

Tuijotin tänään myös vaatteita ja kenkiä ja kuvittelin kuinka niiden omistaminen tekisi minut kauniimmaksi ja onnellisemmaksi. Lisäsin osan ostoskoriin, kunnes lopuksi painoin rastia. Asia, joka on käynyt minulle tutuksi monessakin muodossa. 

Päätin, etten osta mitään sillä eihän monilla ole niihin varaa. Ei nyt, ei oikeasti. Ja löytäisin varmasti jotain mukavaa vaatekaappini kätköistä, joita olen sinne unohtanut. En vain ole jaksanut aloittaa etsimistä, sillä se vaatisi järjestelyä. 

Tulin makaamaan puhtaille lakanoille hieman likaisilla hiuksillani ja nyt mietin homehtuuko tyynyliinani vai saati jopa koko tyyny. 

Kokeilen hiuksiani ja ne ovat jo hieman kuivemmat. Voin laskea pääni alas uudestaan. Ei ole mitään inhottavampaa kuin kirjoittaa tekstiä kyynerpäiden varassa. 

Painan valmis. 

Ylpee mirkku

Onko sinkkuna olo nyt oikeesti niin kamalaa? Saa kysyä ja kysyin jo. 

Eihän sinkkuuden pitäisi olla mikään stigma tai häpeä. Ei suinkaan, sen pitäis olla jopa kunnianimike. Mehän ollaan niitä, jotka ei pelkää olla yksin. Me ollaan niitä, jotka pärjää ihan omillaan ja niitä, jotka ei hiilaa jotain säälittävää löysähousua viereen vaan kun on ikävä tai yksinäistä. 

Ajattelinkin kantaa jatkossa tän sinkkuuteni ihan ylpeenä, enkä anna itseni ajatella tai muiden tiedustella enää miksi olen sinkku. Jatkossa vastaan, että sitä saat kysyä ihan itseltäsi, että mikä mahtaa olla miehellä vikana kun annat näin ihanan naikkosen olla vapailla markkinoilla. 

Oi vapaa. Miten kaunis ja kepeä sana. Taidankin pysyäkin vapaana. Niin kauan kuin mahdollista. Ja varmasti niin kauan kunnes ihan kunnolla kolahtaa. Ja ei riitä sydämeen pääseminen enää. Pitää saada järkikin samoille linjoille, että nyt hemmetti sentään on ihana mies kysees. Niin ihana, et mun kaikki palaset oikein loksahtelevat paikoilleen ja kadonneetkin löytyvät piiloistaan. Juu, niin se pitää mennä. 

Kyllä. Katja tässä moi. 28v sinkku nainen. Ja pirun ylpiä siitä. 

Kinder

Että meitä nauratti tänään. Nykyaika. Treffiprofiilin kliseiset kuvaile itseäsi tekstit. Kuinka ne ällöttää ja vie ihmisiä toisistaan kauemmaksi. Kuinka yhdentekeviä ja pelattavia meistä tulee. Sä voit vaan pyyhkästä mut pois. Ja mä sut.

Mut kerta näihinkin höpötyksiin me nykyraukat sorrutaan niin musta tää ois niin paljon parempi. Tällä salee lähtis lämpöä ja rakkautta. 

"Viina. Kalja. Tupakka. Sohvalla makoilu. Kovaääninen ja vähän mielenvikainen. Omistan salijäsenyyden, mut en oo käyny kuukausiin. Yritän tulla paremmaksi ihmiseksi."

Tai sitte ei lähtis mut sentään tuntisin jotain tuota lukiessani. Ilman hymiöitä. Ilman emojeita vai mitä hittoja ne ees on kutsumanimeltään. Sussa olis kosketuspintaa, enkä mä tuntis itteeni niin idiootiksi. Tai niin ihmiseksi. Niin epätäydelliseksi. 

Sellainen olis kiva löytää. Että mun ei tarvis pelaa muutaku sitä 8-bittistä sun seurassa. Että mä voisin räkättää just niin kovaan ääneen ja ottaisit silti syliin. Eikä sua hävettäs. 

Mut noi tekstithän on vaan kuorta, joka pitää murtaa. Ja mä toivon, että sä oot yhtä namu sisältä ku Kinder. 

Syli

Mul on kylmä. Mä haluaisin syliin. Ja jos mä koskaan pääsen syliin, oikeaan syliin, mä en ota sitä itsestäänselvyytenä. Ja mulla ei oo kiire mihinkään. Ja mä lupaan muistaa tuoksutella sun tuoksua. Imeä sitä itteeni niin kauan, että mä en unohda.

Sillä mä oon unohtanut sun tuoksun. Entisen. Melkein kaikkien entisten. Ja mä oon unohtanut teidän äänet. Melkein kaikkien entisten. Mä muistan vaan sun äänes värin ja lämmön. Miksi mä en muista sun äänes kylmyyttä? Vaikka mulla on nyt niin kylmä.

Mua edelleen ahdistaa ajatus siitä, että sä olisit jonkun toisen. En vieläkään saa itteäni tajuamaan miksi? Sähän et koskaan ollutkaan minun. Ei ihmistä voi omistaa. Ja sä et ollut auki ihmistä varten. Sun muuri oli niin suuri, etten mä koskaan päässyt sun luo. En mä jaksanu kiivetä tarpeeksi kauan, mun kunto ei riittänyt. Tai oikeastaan en halunnut ihmistä, joka piti mut niin kaukana itsestään. 

Sun muurit siirty mun muureiksi ja mun tapa päästää irti ihmisestä on tuhota kaikki. Ettei mussa oo enää mitään, mitä sä voisit rakastaa. Ettei mun tarvi enää rakastaa sua. 

Kun mä mietin haluanko mä muistella, miltä se tuntui sun kanssa. Meidän ruumiit toisiamme vasten, mä tunnen kuinka kyyneleet alkaa puskemaan ulos musta. Kuinka suru vyöryy ja vie mut mukanaan.

Mä en oo päässyt vieläkään yli.

Ja siksi, juuri sun äänes, mä haluaisin eniten unohtaa. Koska vaikka sun  sydän oli kylmä, sun syli oli lämpimin syli koskaan.

Turpa kiinni

Onkohan mun suorapuheisuus ja rehellisyys vieny multa monta hyvää juttua? Tää ajatus tuli yhtäkkisesti mun mieleen.

Se, että jos mä oisin vaan osannu pitää mun turpani kiinni, mulla saattas olla jotain hienoa nyt. Vaikkakin valheellisesti.

Oisko se oikein? Teeskennellä onnensa takia? Esittää olevansa joku muu. Tai no ehkei joku muu, mutta se parempi versio itsestä. Se hillitympi, joka oikeasti kykenee miettimään asioita ennenkuin sanoo ne ääneen tai toimii niiden mukaan. 

Kykenisinkö mä siihen? Ja jos kykenisin pystyisinkö elämään siinä valheessa. Isoja sanoja, mutta te tiedätte mitä mä haen tällä takaa.

Kuvitellaanpa nyt vaikka, että mä saisin jonkun rakastumaan itseeni helpommin, jos mä nyt vähän muokkaisin itteeni siihen suuntaan, mitä se ihminen selvästikin multa haluaa, odottaa tai millaista naista se hakee. Ja just sen takia, että mä muokkasin itteeni vähän itsevarmemmaksi, vähemmän ränsyileväksi ja räväkäksi, se ihminen sit kiinnostuu musta vähän enemmän. Ja  lopulta niin paljon, että sanoo mulle rakastavansa mua. 

Mitä sitte?

Sitten mä napotan suu auki ja mut tuntien räjähdän kauheeseen nauruun ja varmaan siinä vaiheessa räväytän, että et sä mua rakasta, vaan sitä jonka oon sun takias luonu. Helvetti miten absurdi ajatus.

Mutta, koska mä jaksoin teeskennellä mä sain sut. Ja mä halusin sut. Kunnes sain.

PS. Oon ollu migreenissä tänää ja mun aivot on katkolla, joten turha kysyä mitä hemmettiä mä tässä tavoittelin. Päätä ite. Mieti omilla aivoillas. Nää on vaurioituneet.