Mitä tehdä?

Mitä tehdä elämällä, jossa koet ettei sinua arvosteta sellaisena kuin sinä olet?

Tulin tänään elämässäni yllättäin outoon käännekohtaan. Olin mielessäni ollut täällä ennenkin, mutta todisteiden puuttuessa onnistuin uskottelemaan itselleni ettei tapahtumien kulku ollut jonkinlainen merkki. Merkki jatkaa elämää. Muuttaa sitä. Mutta tänään kun todisteet puhuivat suoraan minulle selvällä äidinkielellä oli asia selvä.

Pelkoni olivat käyneet toteen. Minä en riitä. En ihmisenä. Työntekijänä ehkä. Enhän ollut koskaan saanut huonoa palautetta työstäni, en ainakaan päin naamaa. Ja suurimmat kriitikot eli lapset olivat suurimman osan tyytyväisiä minuun ihmisenä. Läsnä olevana aikuisena.

En ikinä kokenut ongelmia astua lasten maailmaan. En koskaan pelännyt olla heidän lähellään tai epäillyt antaa itsestäni kaikkea. Lapset ovat aitoja ja rehellisiä. Aikuisten maailma on taas kaikkea muuta kuin sitä. Aikuisten maailma on väritetty harmailla, katkerilla ja ennakkoluuloisilla sävyillä.

Aikuiset harvoin puhuvat suoraan. He kuiskailevat selkäsi takana ja katsovat ohi sinusta. Ei silmiin. Syyllisyyshän jopa saattaisi näkyä niistä. Minä en halua olla sellainen ihminen. En koskaan halunnut. Mutta aikuisten maailmassa sinusta alkaa tulla sellainen. Samanlainen pelokas ihminen, joka tuomitsee ja puhuu toisista pahaa, koska on itse pohjimmiltaan tyytymätön elämäänsä.

Ehkäpä lapsen näkeminen aikuisen ruumiissa ärsyttää heitä vain enemmän. He eivät kestä sitä, että joku ei haluakaan astua aikuisten maailmaan. 

Minun matkani on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Elämä yleensäkkin on ollut minulle paljon haastavampaa kuin niin sanotulle "perus ihmiselle", ihmiselle, joka ei tunne kaikkea niin syvästi ja vahvasti. En olisi kuitenkaan ajatellut, että työelämäni olisi ollut myös näin hankalaa. Minulla oli kai sitten siitäkin, lapsenomainen ja luottavainen kuva. Aikuistenhan pitäisi kohdella toisiaan hyvin. Kunnioituksella.

Voin kuitenkin kertoa, että kun olet ollut työpaikkakiusattu kuukausia, vuosia, näet asian ehkä hieman eri tavalla. Avoimuuteni ei tässäkään asiassa tietenkään palvellut minua hyvin. Se ei ainakaan auttanut ihmisiä ymmärtämään tai näkemään minua uudessa valossa niinkuin sen olisi pitänyt. Niinkuin minä näin sen mielessäni tekevän. Kyllähän ihmiset ymmärtävät toisiaan kun puhut heille aidosti ja sydämestäsi, niinhän?


Mutta aikana, jona olemme turruttaneet itsestämme niin paljon, se ei enää teekkään sitä mitä sen pitäisi. Se tuntuu, jopa epäaidolta, väärältä tai paikattomalta. Eihän ihminen saa näyttää heikkoutta? Varsinkaan työpaikallaan.

Kun pyysin apua ongelmiini, olin vain huonompi ihminen. Kun olin mitä olin, toimin väärin. En ikinä ymmärtänyt kenen mielestä?

Minkä takia lapsia pitää suojella joltain, joka heidän mielestään on aivan normaalia ja oikein. Se, että ihminen on oma itsensä.

Jos lapset näkisivät kuinka ihmiset kuiskivat toisistaan pahaa ja minuutin jälkeen hymyilevät toisilleen olematonta hymyään, he näkisivät mitä minä näen. Epäilen kyllä, että he ovat jo nähneet sen.


Opetamme lapsille heidän koko elämänsä olemaan toisilleen kilttejä, olemaan oikeudenmukaisia ja arvostamaan erilaisuutta kykenemättä siihen edes itse.

En voi muuttaa itseäni. Lupasin sen itselleni jo kauan sitten. Jos pieni Katja, joka kirjoitti päiväkirjaansa heti kun oppi kirjoittamaan näkisi tämän tekstin nyt, hän olisi ylpeä ja onnellinen.

Katja ei koskaan kasvanut aikuiseksi.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa..

Mitä ihmeellisimmät asiat tekevät minut surulliseksi. Mietin juuri hymyäsi, sitten isäni hymyä ja sitten sitä, että et tule näkemään isäni hymyä. Ehkä kukaan ei tule näkemään sitä ja isäni vanhenee niin kovin, ettei enää jaksaa pitää niin kivaa kun haluaisin meidän yhdessä pitävän. Haluaisin, että isäni laulaa kanssamme karaokea. Että kuulet isäni komean äänen. Että isäni näkee sinut tanssittamassa minua. Että isäni näkee minut onnellisena. Voi kuinka kovin surulliseksi minä tulinkaan. Kyyneleet ovat vallanneet vuoteeni. Juuri nyt kun uusi iso nallekarhuni oli tämän näkemässä.

Vahvuus tuntea...

Eikö tunteminen ole vahvuutta? Kyky tuntea erinäisiä tunteita ja elää niiden mukaan. Kuunnella tunteitaan ja arvostaa niitä? Arvostaa itseään.

Toisinaan kun avaan blogini ja suunnittelen kirjoittavani tänne taas näen entisten kirjoitusteni otsikot ja minua alkaa jollakin oudolla tasolla hävettämään. Tämähän on julkinen blogi, jonne olen päättänyt itse paljastaa omat heikkouteni. Heikkouden, jota ehkä joku voisi kuvitella käyttävänsä aseenaan. Kuvitella, juurikin niin. Ihmiset, eivät ehkä tajua, että kun olet itse omilla ehdoillasi paljastanut kipupisteesi poistaa se niiltä asemansa aseena. Et voi satuttaa minua, sillä olen itse jo satuttanut itseäni juurikin käymällä näitä tiettyjä asioita läpi. En sano, että olisin vielä maalissa, sillä minua sattuu vieläkin. Ja luulen, että kun pääsen maaliin, näen valon.

Olen huomannut kesän aikana ja varsinkin nyt kun 30 vuoden ikäpyykki on ylitetty, kuinka nopeaa aika menee. Elämä jotenkin kulkee kauniisti ohitseni. Teen kaikkeni elääkseni täysillä, mutta toisaalta teen taas kaikkeni suojellakseni itseäni. Koen olevani näiden kahden ääripään vankina. Ensin saatan kuluttaa itseni niin sanotusti loppuun ja antaa itsestäni kaiken ja sitten huomaankin olleeni monta päivää sänkyni vankina. Joka on vankilana tietenkin kaunein ja pehmein vankila, mutta jonne en sinnekään haluaisi jumittua niin moneksi kauniiksi päiväksi. Minulla ei ole loputtomasti aikaa elää sitä elämää mitä minä haluaisin elää. Ja elämä, jota haluaisin elää ei ole pelkojen ohjaama.

Olen mielestäni ottanut paljon edistysaskeleita oikeaan suuntaan. Olen tiedostanut olevani herkkä ja tunteva ihminen. Olen myös tiedostanut, että vaikka olen todella avoin ja kerron itsestäni ehkä liikaakin on ympärilläni silti todella korkeat suojamuurit. Osaan itsekin olla kylmä ja pelata ihmisten tunteilla. Varsinkin jos minun tunteillani on pelattu ensin. En kylläkään pidä tästä havainnosta itsestäni, koska koen, että itseni aiheuttamaa tuskaa minun on paljon vaikeampi käsitellä ja hyväksyä. Saatan itkeä vieläkin muistolle siitä, kun olen satuttanut minulle todella tärkeää ihmistä.

Toinen edistysaskel on tullut ulkoisessa olemuksessani. En ole laihtunut kiloakaan, mutta voin sanoa, että nautin taas aidosti liikunnasta. Tosin outoa kyllä, sielläkään en voi lopettaa ADHD:maista ajatteluani siitä, että kun nyt täältäkin pääsen, niin sitten teen sen ja ajattelen ehkä noin kymmentä asiaa kerrallaan, joista en mistään saa kunnollista otetta.

Olen lähempänä myös sen oivaltamista, että en kykene rakastamaan ketään ennen kuin rakastan kunnolla itseäni. Olen koittanut olla itselleni armollinen, mutta kuitenkin napakka. Tiedän, että haluan saada itseäni niskasta kiinni. Joten nappaan hiuksistani ja tukistan. Toisinaan hermostuneena nyin hiuksiani melkein kaljuuntumiseen asti.

Jos minä voisin päättää, minun tarkoitukseni maailmassa olisi oivaltaa asioita ja kirjoittaa niistä. Kirjoittaa lauluja ja laulaa niitä. Maalata taulu ja pyytää ihmiset katsomaan sitä sielullaan.

Jos minä päätän...

Mikä minua vaivaa?

Mikäköhän mua taas vaivaa?! Miksi mä oon niin surullinen ja ahdistunut. Ei oo mitään syytä?

Mä makaan kotona päiviä ja mietin, että haluan elää ja liikkua mutta en saa itseäni motivoitumaan tarpeeksi. Oon onneksi kuitenkin saanut pidettyä kiinni treenaamisesta, tai no siitä 3 kertaa viikossa rutiinista mikä pitää ainakin toteuttaa.

Mitä mä oikein vaadin itseltäni? Mitä mä niin pelkään? Oon yrittänyt miettiä mikä mut on näin lamauttanut vai onko se tunne vaan harhaa? Ehkä mä tunnen oloni vaan niin suojattomaksi. Tuntuu, et olisin jotenkin hukassa.

Mulla on hyviä ystäviä lähellä, mutta en tunne kuitenkaan olevani kenellekään todella tärkeä. Kaikilla muilla on joku. Missä minun joku on? Miksi en voi olla se joku itselleni. Miksi minun tarvitsee tarvita ihmistä, että tunnen itseni vahvaksi. Eikö tämä ole se mistä olen yrittänyt päästä eroon.

Ehkä tämä on vaan kasvuvaihe, joka sattuu. Tämä matka itsensä hyväksymiseen. Yksin elämiseen. On hyvä, että on ihmisiä lähellä jotka rakastavat ja jakavat huolet kanssasi, mutta on myös hyvä pärjätä itsensä kanssa. Ilman syyllisyyttä ja ahdistusta. Sitä haluan.

Olipa kerran Katja.

Olipa kerran. Miksi aina olipa. Miksi ei on.

Miksi mikään ei kestä enää. Miksi ihmiset muuttuvat kylmemmiksi ja kylmemmiksi päivä päivältä? Ainakin minun maailmassani.

Tämä ei ole tarina. Tämä on oikeaa elämääni. Joka kyllä menisi edelleenkin tarinasta, tai elokuvasta. Ja minulle se näinä hetkinä tuntuukin juuri siltä. Fiktiolta, unelta tai sairaalta pilalta.

Minun suojamuurini murtuivat taas. Tunsin. Tunsin jotakin mikä tuntui aidolta ja heittäydyin taas täysillä tunteeseen. Vaikka aiemmat kokemukseni ovat minua tästä varoittaneetkin halusin taas kerran elää täysillä. Tunsinhan taas jotakin todellista ja voimakasta. Se jo itsessään on jotain. Joten..

Tapasin miehen. Tai uudella tiedolla varustettuna sanoisin, että tapasin pojan. Heti, jotakin taianomaista ja jotain mitä olin kaivannut tapahtui. Minä nimittäin ihastuin kuin teini, heti ensitapaamisella. Se oli tunne, jota olin kaivannut ja mitä on mahdoton luoda tai teeskennellä. Kotibileet ja flirttailu sohvalla. Vahingonomainen hiplailu ja katseet. Ja sitten. Suudelma salaa muilta, tunteiden paljastaminen kuiskaten ja odotus. Ja kun odotus palkittiin kaikki oli vielä parempaa kuin olisin kuvitellut. Tunteiden pakahtuminen, jännitys, joka vei minulta ajotaitoni ja taivaallisen hyvä seksi! Miten olinkaan kaivannut tätä.

Monen viikon deittailu ja tunteiden syventyminen vain lisäsi odotusta. Odotusta tulevalta ja kesän hauskilta suunnitelmilta. Kunnes! Intuitioni, joka kyllä oli varoittanut minua tuntemuksillaan oli jälleen oikeassa! Puhelimeen et vastannutkaan sinä vaan toinen nainen. Tai no tässä tapauksessa, minä olin se toinen nainen. Outo keskustelu ja realiteettien paljastuminen aiheutti adrenaliiniryöpyn, joka humalluttaa. Järkytys ja itku. Olitkin kokoajan tapaillut edelleen toista.

Paljastuminen ei aiheuttanut sinussa suurempia tunteita. Vain edelleen jatkuvat valheet ja anteeksipyynnön, joka ei tarkoittanut mitään.

Itkin. Tunteja. Ja olen edelleen surullinen.

Haluan vaan, etten tunsisi mitään. Haluan rahani.

Minä hyväuskoinen idiootti kun lainasin sinulle kusipäälle 70 euroa.

Ostaisin pesäpallomailan ja tulisin karhuamaan ne sinulta, jos en olisi niin pirun köyhä.

Se siitä sitten.

Jälleen. Jos osaisin nauraisin. Tai jos minulla olisi siihen varaa.

Kun rakkaus kuolee janoon...

Rakkaus sitä ja rakkaus tätä ja...

Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä oon maailman ainoa "ei kenenkään nainen."  Tiedätte, että välttelen erästä rumaa sanaa.

Koko ajatuskin seurustelusta on nimittäin alkanut tuntumaan niin etäiseltä ja vieraalta ajatukselta. Minäkö muka suhteessa?! Minäkö rakastunut? Ihanasti ja iloisesti rakastunut. Juopumassa toisen tuoksusta, hiplaamassa ihania hiuksia ja antamassa eskimopusuja. Minä. Miksi minä en osaa enää kuvitella itseäni onnellisesti rakastuneena?

Viimeksi kun olin rakastunut, minuun sattui paljon. Minuun sattui tavoilla, joita en osannut edes itse ymmärtää tai käsitellä. En osaa vieläkään. Se oli sellaista toivotonta rakkautta, sellaista nuoruuden rakkautta, hölmöä rakkautta, aivan sama miksi sitä kutsuu. Sellaista, mikä jättää sydämen melkein auki tai ainakin vereslihalle. Se saa sinut potkimaan itseäsi päähän sen takia, että uskoit. Tietyt sanat kun eivät vaan koskaan pyyhkiydy mielestäsi. Ainakaan sanat "sinä kuulut hoitoon." Niiden sanojen ei pitäisi tulla rakkaasi suusta. Ne sanat eivät kuulu rakkauteen. Olenkin alkanut miettimään, että ehkä käsitykseni rakkaudesta onkin jotenkin tahrautunut.

Kun nään kauniita tarinoita rakkaudesta puhkean yleensä kyyneliin. Juuri ne kohtaukset rakkaudesta "puhtaimmillaan" tekevät eniten kipeää. Minäkin haluaisin, että joku rakastaisi minua niin. Minäkin haluan rakastaa. Ja surullisinta tälläisen rakkauden katsomisessa on tietää, että olen ehkä viimeksi kokenut samanlaisen tunteen puhtaammillaan kun olin 13 vuotias teini. Sillä vain ensimmäinen rakkauteni on tuntunut samalta. Silloin minä vielä luotin ja olin aidosti läsnä. Silloin minä tunsin aitoa ikävää. Enkä sitä ikävää, joka on tahriutunut mustasukkaisuudella tai omistushalulla.

Näinä hetkinä en tule vain surulliseksi vaan minua myös pelottaa. Entä jos en koskaan löydä ihmistä, jota saan kutsua omakseni. 

Näkeeköhän sen minusta selvästi, että olen yksinäinen. Pelottaako se ihmisiä? Olenko itse pystyttämässä ympärilleni niin suuren suojamuurin, että se on alkanut vaikuttaa jo käytökseeni ja vaikuttaa myös minuun ihmisenä?

En tiedä. Tiedän vaan, että en halua menettää herkkyyttäni. Se tekee minusta minut. Ja se tekee minusta ihmisen.

Ihmisen joka janoaa niin rakkautta, että kuolee pian janoon.

Elämä kuin elokuva

Mun elämä on kuin elokuvaa. Outoa ihmeellistä, vähän pelottavaa ja toisinaan surullista elokuvaa. Mä tutustuin tänään ihmiseen. Internetissä. Facebookin kautta. Tää ihminen laittoi mulle viestiä kun oli kuulemma nähnyt mut Glitterissä. Mutta enhän mä siellä ollut. Mä olin himassa sohvalla. Mutta vastasin kuitenkin ja me juteltiin loppupäivä niinkuin vanhat tutut. Kaikesta. 

Illalla tää tyyppi ehdotti näkemistä, mutta koska olen kipeänä mä kieltäydyin. Keskustelu kuitenkin eteni niin että koin tarpeelliseksi mennä tapaamaan tyyppiä. Jätkä makasi puskassa 800 metriä asunnostani, joten totta vitussa mun oli pakko mennä! Noh mä menin ja halasin ja nauroin ja tarjouduin viemään hänet kotiinsa. Ennen kotiin viemistä me kuitenkin päädyttiin vielä mun kämpille lämmittelee ja istuttiin katsoen sarjaa. Yhtäkkiä hän ottaa mut kainaloon ja tarjoutuu tekemään mulle seksuaalisen palveluksen. Mä hämmennyn ja haluan pitää vaan kädestä tätä outoa ja hämmentävää ihmistä, joka on selvästi hukassa. Ehkä enemmän ku minä.

Ja sitten. Out of no where jätkä sanoo, että tää on väärin ja Katja mun täytyy mennä. En estele. Katselen ja kuuntelen vaan vastauksia kysymyksiini. Raahaan Herran pyörän parvekkeeltani ja hän astuu ulos ovesta. Nauramme yhdessä rappukäytävälleni, joka muistuttaa meitä molempia mielisairaalasta. Ja niin nopeasti kuin hän saapui elämääni hän lähti.