Mä rakastin sua. Rakastan. Mutta mä en halua tätä. Sä tukahdutit mut. Tuhoamalla kaiken kauniin rumilla sanoilla ja ajatuksilla.
Minulla oli niin vähän annettavaa. Kaikki oli viety minulta. Etkö nähnyt etten pystynyt parempaan? Rakkautesi ja ymmärtäväisyytesi olisi voinut saada minut taas eloon. Mutta et ymmärtänyt. Ahdistit ja syyllistit minua. Sait minut tuntemaan itseni täysin riittämättömäksi. Tiedätkö miltä se tuntuu? Kun yrität kaikkesi ja olet ylpeä itsestäsi. Edes siitä että hengität. Annat jonkun koskea. Päästää lähelle. Ja toinen sylkee sen kaiken naamallesi. Muistuttaen siitä mitä sinulta puuttuu. Muistuttaen siitä, että sinä olet todellakin menettänyt osan itsestäsi. Sen osan joka osaa hypätä rakkauteen.
Etkö ymmärrä. Vieläkään. Jos luet tätä. Että kaiken sen tuskan jälkeen en vain pystynyt parempaan. Jos olisit suojellut sydäntäni olisi se ehkä tullut taas ehjäksi. Mutta ei. Päätit puolestani, että minun sydämeni ansaitsee olla rikki.
Ja vaikka kuinka yritin selittää. Et ymmärtänyt vaan aloitit kaiken draaman aina uudestaan. Ja siirsit syyn taas minuun. Et nähnyt että teit kaikesta ongelman. Vaikka mitään ongelmaa ei ollut. Minä halusin vain edetä hitaasti. Suojella itseäni edes vähän. Koska en ehkä jaksaisi enää jos kaikki menisikin pieleen.
Ja menihän se. Jälleen. Mutta tällä kertaa Katja. Älä syytä itseäsi. Lue tämä kuukauden jälkeen. Kun olet itkenyt. Tuntenut ikävää ja todennut että et voinut asialle mitään. Sinä teit kaikkesi. Siinä hetkessä. Annoit kaiken mitä sinulla oli annettavaa niillä voimavaroilla.
Ja nyt. Päästä irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti