Avoimena

Mua pelottaa.

Miksi?

Musta tuntuu, et menetän kaiken hyvän mitä mulla on.
Oon menettäny lähiaikoina niin paljon tärkeitä ihmisiä, et tuntuu et kohta tapahtuu jotain kamalaa taas.

Nää voitot mitä oon saanu lähiaikoina on piristäny mua tosi paljon, mut nyt pelottaa et nekin viedään multa pois. Etten mä nyt pääsekkään Kallioon viettää kesää, tai mun oma kämppä viedään multa tai...ihan mitä vaan. Tai Laura, mun tuki ja turva jättää mut.

Apua mikä mulla on?! Kuullostan supersäälittävältä. Toivon, et tää mun sairastaminen on osasyynä mun avuttomaan fiilikseen ihmisenä. Enhän mä voi olla näin riippuvainen ihmisistä, tai siitä millaisen olon ne mulle tekee. 

Onhan se vähän hassua, että jos en kuule rakkaasta ihmisestä päivään mun pasmat menee ihan sekaisin. Just tää kun on kotona sairaslomalla, saa mulle olon, että oon tippunut koko yhteiskunnan kelkasta. Että mä oon täysin paska ihminen, jolla ei oo mitään arvoa. Sekin on vähän outoa. Kyllähän ihmisellä on oikeus sairastaa. Miksi mä oon niin rankka itseeni kohtaan? 

Noh, onneksi ainakin äiti muistaa mut aina. Se aistii aina jos mulla on joku hätänä ja ojentaa auttavan kätensä. Äidit ne on ihmeellisiä. Kuin satuolentoja. Ja heti on parempi mieli. Vaikka jopa siitäkin tulee hieman syyllinen olo. Kuin en ansaitsisi sitäkään?! :D

Nyt mua alkaa vähän naurattaa.

Mähän perustin tän blogin terapiaksi ja omaksi tunnepäiväkirjaksi ja totta tosiaan mä tarviin tätä. Mähän oon ihan ulapalla xD 

Mutta on mulla hyviäkin hetkiä. Tänään katsoin itseäni peilistä ja pidin itseäni kauniina. Tänään katsoin itseäni, en vaan sillä asenteella, että hyvä tulee, vaan myös sillä, että hyvä on!

Ja just tää. Kaikkien näiden tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen on se tärkein askel matkalla johonkin parempaan. Tai just vaan tähän hetkeen. Ja sen arvostamiseen...

just sellaisena kuin se on.