Reitti kohti minua.

Ihmisen ei ole helppo tunnistaa virheitä ja vikoja itsessään. Tai ainakaan tunnustaa niitä itselleen saati muille. Se ettei syitä oman elämänsä vioista ja epäonnistumista voikkaan enää nakata toisten harteille on meille monille kai liikaa. Sitä se on ollut ainakin minulle, on siis edelleen ja tulee varmasti aina myös olemaan.

Selventääkseni haluan kuitenkin todeta, että osa heistä, jotka jakavat tätä taakkaa harteillaan myös ansaitsevat sen. Ja he ansaitsevat sen minun mielestäni juuri niin kauan kuin he vihdoin ottavat sen omakseen ja myöntävät tehneensä väärin. Minua kohtaan. Ennen sitä osa minusta ei varmaan ikinä täysin parane ja päästä irti.

Etkö ymmärrä, että ilman niitä, en pysty jatkamaan? Sanoja omasta kappaleestani, jotka ovat edelleen todella tärkeitä minulle ja erittäin totta. Ilman niitä, niitä yksinkertaisia sanoja. Anna anteeksi. Antaisitko anteeksi? Saisinko anteeksi? Ja kun se viimeinen pyyntö vihdoin esitetään ääneen tapahtuu yleensä ihmisessä jotain ihmeellistä, jotain taianomaista. Ihminen näkee selvästi itsensä.

Sillä, onko ihminen toiminut sinua kohtaan väärin ei olekaan enää niin isoa merkitystä, sillä ihminen pääsee käsiksi johonkin paljon tärkeämpään asiaan, itseensä. Hän tavoittaa hetkeksi nöyryyden itsessään nähdä toinen ihminen toisen ihmisen kautta ja löytää siinä samalla lahjan nähdä myös itsensä toisten silmien kautta. Tätä kauneutta nähdään luonnossa nykyään aivan liian harvoin. Voisi sanoa, että sen laji on jopa pian uhanalainen. Nimittäin herkkyys. Mutta palataan siihen myöhemmin ja palataan alkuun...

Nyt kun pääsimme tärkeimmän vastauksen äärelle pidetään siitä kiinni. Kynsin ja hampain ja sehän sattuu. Mennään syvemmälle ajatukseen siitä, että elämä ja ajatukset ovat sitten kuitenkin vain meidän käsissämme. Miltä se tuntuu? Ahdistaako? Minua ainakin, vähän.

Jos minulta viedään turvaverkko, jota ihmisten syyttäminen ongelmistani pohjimmiltaan on, mitä minulle jää? Ilman turvaverkkoa, joudun todella kohtaamaan ongelmat syvemmällä tasolla. Joudun myöntämään itselleni, että olen ehkä käyttänyt huonoja kokemuksia myös jonkinlaisena syynä olla liikkumatta eteenpäin, yrittämättä täysillä tai vaan saadakseni jonkinasteista huomiota, jota en ole saanut. Asia ei tietenkään ole aivan näin mustavalkoista, mutta pienikin totuudenjyvä, saattaa auttaa meitä, tai ainakin minua jonkinlaiseen valaistumiseen itsestäni. Se ei tarkoita mitään negatiivista, vaikka niinkin saattaa aluksi luulla. Ei. Se on paljon parempaa. Se on itseasiassa vapauttava ja energisoiva tunne, kun tajuaa, että meillä todellakin on valta astua pois negatiivisesta virrasta, jonka me itse olemme itsellemme luoneet. 

Minä ainakin olen. Mutta tiedostamatta.

Ja tätä tekstiä kirjoittaessani olen jo aloittanut jonkin sanattoman paranemisen itseni sisällä. En edes tiennyt mitä lähtisin kirjoittamaan tänään. Tiesin vaan, että sisälläni on paljon tuskaa vailla sanoja ja voimaa, jota en ole käyttänyt oikein. 


Joten kiitos sormeni kun kannoitte minut tänne asti.

Nyt olen vähän lähempänä jotakin mitä etsin, ja kokonaisen totuuden lähempänä itseäni.

Sä oot laulaja.

Kuuntelin tässä just omia vanhoja biisejä ja sain voimakkaan flashbackin siihen tunteeseen et miksi yleensäkään aloin tekee omaa musaa. Mä tein musiikkia itselleni. Mä koin niin voimakasta halua kertoa mun oman tarinan ja mä sain niin paljon tunteita ulos mun biisejen kautta, kun en muuten osannut. Jo ennenkuin osasin edes tehdä sanoja  lauleskelin peilin edessä siansaksaa ja haaveilin siitä hetkestä ku saan esiintyä yleisön edessä. Ja saan esittää omia biisejä.

"Musta ei pitänyt ikinä tulla tää ihminen." Oon huomannut sanovani tän lauseen kun oon todella surullinen ja pohjalla tai vaan herkässä tilassa. Saatan itkeä sitä kuinka pettynyt oon siihen ettei musta tullutkaan sitä mitä mä aina halusin. Mä en koskaan niin sanotusti luovuttanut, mutta mä en myöskään yrittänyt tarpeeksi. Mulla oli kyllä vaiheita, jolloin mä puskin itseäni täysiä pinnalle kun muut vaan nauroi tai niitä ei vaan kiinnostanut ja silloin sain paljonkin aikaiseksi. Kun vaan jaksoin uskoa itseeni. Mä jopa käytin ihmisten vihaa mua kohtaan mun sytykkeenä ja sain siitä ajatuksesta  et joskus musta tulee vielä jotain lisää ruutia. Kato sitten ne näkee kyllä, etten mä niin turha ja paska ihminen ollutkaan. 

Mut elämä ja ihmisten julmuus oli mulle erityisherkkänä ihmisenä toisinaan vaan ihan liikaa. Ja se oma usko ei vaan riittänyt. Mä niin rukoilin ja kaipasin jotain, joka auttaisi mua pääsemään pidemmälle mun musajutuissa. Löysinkin pari luottotuottajaa ja tyyppejä, joiden kaa tehdä musaa ja ilman heitä en olisi enää edes tässä. Musa oli ainoa asia mitä mulla oli masennuksen ja yksinäisyyden keskellä. Mun oma musiikki oli mulle mun paras ystävä ja mun tehokkain terapiakeino. Jos mulla oli paha olla mä tein surullisen biisin. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi kappale Liikaa. Ja ku mulla oli hyvä olla mä tein todella iloisia biisejä, jotka ne valitettavasti kyllä on jäänyt arkistoihin. Mut niitäkin on. Satoja. Kuusamossa ollessani käytin tunteja vanhojen projektejen kuunteluun ja muistelemiseen ja voi että, mä oon ollut tuotteliain nainen ikinä. Ja voin kertoa, että oon edelleen.

Ei mee päivääkään ettenkö mä nauhoittasi vähintään yhden melodian ja kirjoittaisi tekstiä. Ei mee päivääkään, jolloin mä en haaveilisi siitä, että musta tulee laulaja. Tai no, mitäpä sitä haaveilemaan. Mähän oon sitä jo.

Joka päivä kun mä katson peiliin mä näen sen naisen siellä. Sen, joka ei anna pelkojen hallita vaan menee ja tekee sen täysillä. Sen, joka uskoo itseensä ja on muuten hemmetin hyvä laulaja. Ja se riittää, että mä itse uskon ja tiedän sen.