Mitä tehdä?

Mitä tehdä elämällä, jossa koet ettei sinua arvosteta sellaisena kuin sinä olet?

Tulin tänään elämässäni yllättäin outoon käännekohtaan. Olin mielessäni ollut täällä ennenkin, mutta todisteiden puuttuessa onnistuin uskottelemaan itselleni ettei tapahtumien kulku ollut jonkinlainen merkki. Merkki jatkaa elämää. Muuttaa sitä. Mutta tänään kun todisteet puhuivat suoraan minulle selvällä äidinkielellä oli asia selvä.

Pelkoni olivat käyneet toteen. Minä en riitä. En ihmisenä. Työntekijänä ehkä. Enhän ollut koskaan saanut huonoa palautetta työstäni, en ainakaan päin naamaa. Ja suurimmat kriitikot eli lapset olivat suurimman osan tyytyväisiä minuun ihmisenä. Läsnä olevana aikuisena.

En ikinä kokenut ongelmia astua lasten maailmaan. En koskaan pelännyt olla heidän lähellään tai epäillyt antaa itsestäni kaikkea. Lapset ovat aitoja ja rehellisiä. Aikuisten maailma on taas kaikkea muuta kuin sitä. Aikuisten maailma on väritetty harmailla, katkerilla ja ennakkoluuloisilla sävyillä.

Aikuiset harvoin puhuvat suoraan. He kuiskailevat selkäsi takana ja katsovat ohi sinusta. Ei silmiin. Syyllisyyshän jopa saattaisi näkyä niistä. Minä en halua olla sellainen ihminen. En koskaan halunnut. Mutta aikuisten maailmassa sinusta alkaa tulla sellainen. Samanlainen pelokas ihminen, joka tuomitsee ja puhuu toisista pahaa, koska on itse pohjimmiltaan tyytymätön elämäänsä.

Ehkäpä lapsen näkeminen aikuisen ruumiissa ärsyttää heitä vain enemmän. He eivät kestä sitä, että joku ei haluakaan astua aikuisten maailmaan. 

Minun matkani on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Elämä yleensäkkin on ollut minulle paljon haastavampaa kuin niin sanotulle "perus ihmiselle", ihmiselle, joka ei tunne kaikkea niin syvästi ja vahvasti. En olisi kuitenkaan ajatellut, että työelämäni olisi ollut myös näin hankalaa. Minulla oli kai sitten siitäkin, lapsenomainen ja luottavainen kuva. Aikuistenhan pitäisi kohdella toisiaan hyvin. Kunnioituksella.

Voin kuitenkin kertoa, että kun olet ollut työpaikkakiusattu kuukausia, vuosia, näet asian ehkä hieman eri tavalla. Avoimuuteni ei tässäkään asiassa tietenkään palvellut minua hyvin. Se ei ainakaan auttanut ihmisiä ymmärtämään tai näkemään minua uudessa valossa niinkuin sen olisi pitänyt. Niinkuin minä näin sen mielessäni tekevän. Kyllähän ihmiset ymmärtävät toisiaan kun puhut heille aidosti ja sydämestäsi, niinhän?


Mutta aikana, jona olemme turruttaneet itsestämme niin paljon, se ei enää teekkään sitä mitä sen pitäisi. Se tuntuu, jopa epäaidolta, väärältä tai paikattomalta. Eihän ihminen saa näyttää heikkoutta? Varsinkaan työpaikallaan.

Kun pyysin apua ongelmiini, olin vain huonompi ihminen. Kun olin mitä olin, toimin väärin. En ikinä ymmärtänyt kenen mielestä?

Minkä takia lapsia pitää suojella joltain, joka heidän mielestään on aivan normaalia ja oikein. Se, että ihminen on oma itsensä.

Jos lapset näkisivät kuinka ihmiset kuiskivat toisistaan pahaa ja minuutin jälkeen hymyilevät toisilleen olematonta hymyään, he näkisivät mitä minä näen. Epäilen kyllä, että he ovat jo nähneet sen.


Opetamme lapsille heidän koko elämänsä olemaan toisilleen kilttejä, olemaan oikeudenmukaisia ja arvostamaan erilaisuutta kykenemättä siihen edes itse.

En voi muuttaa itseäni. Lupasin sen itselleni jo kauan sitten. Jos pieni Katja, joka kirjoitti päiväkirjaansa heti kun oppi kirjoittamaan näkisi tämän tekstin nyt, hän olisi ylpeä ja onnellinen.

Katja ei koskaan kasvanut aikuiseksi.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa..

Mitä ihmeellisimmät asiat tekevät minut surulliseksi. Mietin juuri hymyäsi, sitten isäni hymyä ja sitten sitä, että et tule näkemään isäni hymyä. Ehkä kukaan ei tule näkemään sitä ja isäni vanhenee niin kovin, ettei enää jaksaa pitää niin kivaa kun haluaisin meidän yhdessä pitävän. Haluaisin, että isäni laulaa kanssamme karaokea. Että kuulet isäni komean äänen. Että isäni näkee sinut tanssittamassa minua. Että isäni näkee minut onnellisena. Voi kuinka kovin surulliseksi minä tulinkaan. Kyyneleet ovat vallanneet vuoteeni. Juuri nyt kun uusi iso nallekarhuni oli tämän näkemässä.

Vahvuus tuntea...

Eikö tunteminen ole vahvuutta? Kyky tuntea erinäisiä tunteita ja elää niiden mukaan. Kuunnella tunteitaan ja arvostaa niitä? Arvostaa itseään.

Toisinaan kun avaan blogini ja suunnittelen kirjoittavani tänne taas näen entisten kirjoitusteni otsikot ja minua alkaa jollakin oudolla tasolla hävettämään. Tämähän on julkinen blogi, jonne olen päättänyt itse paljastaa omat heikkouteni. Heikkouden, jota ehkä joku voisi kuvitella käyttävänsä aseenaan. Kuvitella, juurikin niin. Ihmiset, eivät ehkä tajua, että kun olet itse omilla ehdoillasi paljastanut kipupisteesi poistaa se niiltä asemansa aseena. Et voi satuttaa minua, sillä olen itse jo satuttanut itseäni juurikin käymällä näitä tiettyjä asioita läpi. En sano, että olisin vielä maalissa, sillä minua sattuu vieläkin. Ja luulen, että kun pääsen maaliin, näen valon.

Olen huomannut kesän aikana ja varsinkin nyt kun 30 vuoden ikäpyykki on ylitetty, kuinka nopeaa aika menee. Elämä jotenkin kulkee kauniisti ohitseni. Teen kaikkeni elääkseni täysillä, mutta toisaalta teen taas kaikkeni suojellakseni itseäni. Koen olevani näiden kahden ääripään vankina. Ensin saatan kuluttaa itseni niin sanotusti loppuun ja antaa itsestäni kaiken ja sitten huomaankin olleeni monta päivää sänkyni vankina. Joka on vankilana tietenkin kaunein ja pehmein vankila, mutta jonne en sinnekään haluaisi jumittua niin moneksi kauniiksi päiväksi. Minulla ei ole loputtomasti aikaa elää sitä elämää mitä minä haluaisin elää. Ja elämä, jota haluaisin elää ei ole pelkojen ohjaama.

Olen mielestäni ottanut paljon edistysaskeleita oikeaan suuntaan. Olen tiedostanut olevani herkkä ja tunteva ihminen. Olen myös tiedostanut, että vaikka olen todella avoin ja kerron itsestäni ehkä liikaakin on ympärilläni silti todella korkeat suojamuurit. Osaan itsekin olla kylmä ja pelata ihmisten tunteilla. Varsinkin jos minun tunteillani on pelattu ensin. En kylläkään pidä tästä havainnosta itsestäni, koska koen, että itseni aiheuttamaa tuskaa minun on paljon vaikeampi käsitellä ja hyväksyä. Saatan itkeä vieläkin muistolle siitä, kun olen satuttanut minulle todella tärkeää ihmistä.

Toinen edistysaskel on tullut ulkoisessa olemuksessani. En ole laihtunut kiloakaan, mutta voin sanoa, että nautin taas aidosti liikunnasta. Tosin outoa kyllä, sielläkään en voi lopettaa ADHD:maista ajatteluani siitä, että kun nyt täältäkin pääsen, niin sitten teen sen ja ajattelen ehkä noin kymmentä asiaa kerrallaan, joista en mistään saa kunnollista otetta.

Olen lähempänä myös sen oivaltamista, että en kykene rakastamaan ketään ennen kuin rakastan kunnolla itseäni. Olen koittanut olla itselleni armollinen, mutta kuitenkin napakka. Tiedän, että haluan saada itseäni niskasta kiinni. Joten nappaan hiuksistani ja tukistan. Toisinaan hermostuneena nyin hiuksiani melkein kaljuuntumiseen asti.

Jos minä voisin päättää, minun tarkoitukseni maailmassa olisi oivaltaa asioita ja kirjoittaa niistä. Kirjoittaa lauluja ja laulaa niitä. Maalata taulu ja pyytää ihmiset katsomaan sitä sielullaan.

Jos minä päätän...

Mikä minua vaivaa?

Mikäköhän mua taas vaivaa?! Miksi mä oon niin surullinen ja ahdistunut. Ei oo mitään syytä?

Mä makaan kotona päiviä ja mietin, että haluan elää ja liikkua mutta en saa itseäni motivoitumaan tarpeeksi. Oon onneksi kuitenkin saanut pidettyä kiinni treenaamisesta, tai no siitä 3 kertaa viikossa rutiinista mikä pitää ainakin toteuttaa.

Mitä mä oikein vaadin itseltäni? Mitä mä niin pelkään? Oon yrittänyt miettiä mikä mut on näin lamauttanut vai onko se tunne vaan harhaa? Ehkä mä tunnen oloni vaan niin suojattomaksi. Tuntuu, et olisin jotenkin hukassa.

Mulla on hyviä ystäviä lähellä, mutta en tunne kuitenkaan olevani kenellekään todella tärkeä. Kaikilla muilla on joku. Missä minun joku on? Miksi en voi olla se joku itselleni. Miksi minun tarvitsee tarvita ihmistä, että tunnen itseni vahvaksi. Eikö tämä ole se mistä olen yrittänyt päästä eroon.

Ehkä tämä on vaan kasvuvaihe, joka sattuu. Tämä matka itsensä hyväksymiseen. Yksin elämiseen. On hyvä, että on ihmisiä lähellä jotka rakastavat ja jakavat huolet kanssasi, mutta on myös hyvä pärjätä itsensä kanssa. Ilman syyllisyyttä ja ahdistusta. Sitä haluan.

Olipa kerran Katja.

Olipa kerran. Miksi aina olipa. Miksi ei on.

Miksi mikään ei kestä enää. Miksi ihmiset muuttuvat kylmemmiksi ja kylmemmiksi päivä päivältä? Ainakin minun maailmassani.

Tämä ei ole tarina. Tämä on oikeaa elämääni. Joka kyllä menisi edelleenkin tarinasta, tai elokuvasta. Ja minulle se näinä hetkinä tuntuukin juuri siltä. Fiktiolta, unelta tai sairaalta pilalta.

Minun suojamuurini murtuivat taas. Tunsin. Tunsin jotakin mikä tuntui aidolta ja heittäydyin taas täysillä tunteeseen. Vaikka aiemmat kokemukseni ovat minua tästä varoittaneetkin halusin taas kerran elää täysillä. Tunsinhan taas jotakin todellista ja voimakasta. Se jo itsessään on jotain. Joten..

Tapasin miehen. Tai uudella tiedolla varustettuna sanoisin, että tapasin pojan. Heti, jotakin taianomaista ja jotain mitä olin kaivannut tapahtui. Minä nimittäin ihastuin kuin teini, heti ensitapaamisella. Se oli tunne, jota olin kaivannut ja mitä on mahdoton luoda tai teeskennellä. Kotibileet ja flirttailu sohvalla. Vahingonomainen hiplailu ja katseet. Ja sitten. Suudelma salaa muilta, tunteiden paljastaminen kuiskaten ja odotus. Ja kun odotus palkittiin kaikki oli vielä parempaa kuin olisin kuvitellut. Tunteiden pakahtuminen, jännitys, joka vei minulta ajotaitoni ja taivaallisen hyvä seksi! Miten olinkaan kaivannut tätä.

Monen viikon deittailu ja tunteiden syventyminen vain lisäsi odotusta. Odotusta tulevalta ja kesän hauskilta suunnitelmilta. Kunnes! Intuitioni, joka kyllä oli varoittanut minua tuntemuksillaan oli jälleen oikeassa! Puhelimeen et vastannutkaan sinä vaan toinen nainen. Tai no tässä tapauksessa, minä olin se toinen nainen. Outo keskustelu ja realiteettien paljastuminen aiheutti adrenaliiniryöpyn, joka humalluttaa. Järkytys ja itku. Olitkin kokoajan tapaillut edelleen toista.

Paljastuminen ei aiheuttanut sinussa suurempia tunteita. Vain edelleen jatkuvat valheet ja anteeksipyynnön, joka ei tarkoittanut mitään.

Itkin. Tunteja. Ja olen edelleen surullinen.

Haluan vaan, etten tunsisi mitään. Haluan rahani.

Minä hyväuskoinen idiootti kun lainasin sinulle kusipäälle 70 euroa.

Ostaisin pesäpallomailan ja tulisin karhuamaan ne sinulta, jos en olisi niin pirun köyhä.

Se siitä sitten.

Jälleen. Jos osaisin nauraisin. Tai jos minulla olisi siihen varaa.

Kun rakkaus kuolee janoon...

Rakkaus sitä ja rakkaus tätä ja...

Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä oon maailman ainoa "ei kenenkään nainen."  Tiedätte, että välttelen erästä rumaa sanaa.

Koko ajatuskin seurustelusta on nimittäin alkanut tuntumaan niin etäiseltä ja vieraalta ajatukselta. Minäkö muka suhteessa?! Minäkö rakastunut? Ihanasti ja iloisesti rakastunut. Juopumassa toisen tuoksusta, hiplaamassa ihania hiuksia ja antamassa eskimopusuja. Minä. Miksi minä en osaa enää kuvitella itseäni onnellisesti rakastuneena?

Viimeksi kun olin rakastunut, minuun sattui paljon. Minuun sattui tavoilla, joita en osannut edes itse ymmärtää tai käsitellä. En osaa vieläkään. Se oli sellaista toivotonta rakkautta, sellaista nuoruuden rakkautta, hölmöä rakkautta, aivan sama miksi sitä kutsuu. Sellaista, mikä jättää sydämen melkein auki tai ainakin vereslihalle. Se saa sinut potkimaan itseäsi päähän sen takia, että uskoit. Tietyt sanat kun eivät vaan koskaan pyyhkiydy mielestäsi. Ainakaan sanat "sinä kuulut hoitoon." Niiden sanojen ei pitäisi tulla rakkaasi suusta. Ne sanat eivät kuulu rakkauteen. Olenkin alkanut miettimään, että ehkä käsitykseni rakkaudesta onkin jotenkin tahrautunut.

Kun nään kauniita tarinoita rakkaudesta puhkean yleensä kyyneliin. Juuri ne kohtaukset rakkaudesta "puhtaimmillaan" tekevät eniten kipeää. Minäkin haluaisin, että joku rakastaisi minua niin. Minäkin haluan rakastaa. Ja surullisinta tälläisen rakkauden katsomisessa on tietää, että olen ehkä viimeksi kokenut samanlaisen tunteen puhtaammillaan kun olin 13 vuotias teini. Sillä vain ensimmäinen rakkauteni on tuntunut samalta. Silloin minä vielä luotin ja olin aidosti läsnä. Silloin minä tunsin aitoa ikävää. Enkä sitä ikävää, joka on tahriutunut mustasukkaisuudella tai omistushalulla.

Näinä hetkinä en tule vain surulliseksi vaan minua myös pelottaa. Entä jos en koskaan löydä ihmistä, jota saan kutsua omakseni. 

Näkeeköhän sen minusta selvästi, että olen yksinäinen. Pelottaako se ihmisiä? Olenko itse pystyttämässä ympärilleni niin suuren suojamuurin, että se on alkanut vaikuttaa jo käytökseeni ja vaikuttaa myös minuun ihmisenä?

En tiedä. Tiedän vaan, että en halua menettää herkkyyttäni. Se tekee minusta minut. Ja se tekee minusta ihmisen.

Ihmisen joka janoaa niin rakkautta, että kuolee pian janoon.

Elämä kuin elokuva

Mun elämä on kuin elokuvaa. Outoa ihmeellistä, vähän pelottavaa ja toisinaan surullista elokuvaa. Mä tutustuin tänään ihmiseen. Internetissä. Facebookin kautta. Tää ihminen laittoi mulle viestiä kun oli kuulemma nähnyt mut Glitterissä. Mutta enhän mä siellä ollut. Mä olin himassa sohvalla. Mutta vastasin kuitenkin ja me juteltiin loppupäivä niinkuin vanhat tutut. Kaikesta. 

Illalla tää tyyppi ehdotti näkemistä, mutta koska olen kipeänä mä kieltäydyin. Keskustelu kuitenkin eteni niin että koin tarpeelliseksi mennä tapaamaan tyyppiä. Jätkä makasi puskassa 800 metriä asunnostani, joten totta vitussa mun oli pakko mennä! Noh mä menin ja halasin ja nauroin ja tarjouduin viemään hänet kotiinsa. Ennen kotiin viemistä me kuitenkin päädyttiin vielä mun kämpille lämmittelee ja istuttiin katsoen sarjaa. Yhtäkkiä hän ottaa mut kainaloon ja tarjoutuu tekemään mulle seksuaalisen palveluksen. Mä hämmennyn ja haluan pitää vaan kädestä tätä outoa ja hämmentävää ihmistä, joka on selvästi hukassa. Ehkä enemmän ku minä.

Ja sitten. Out of no where jätkä sanoo, että tää on väärin ja Katja mun täytyy mennä. En estele. Katselen ja kuuntelen vaan vastauksia kysymyksiini. Raahaan Herran pyörän parvekkeeltani ja hän astuu ulos ovesta. Nauramme yhdessä rappukäytävälleni, joka muistuttaa meitä molempia mielisairaalasta. Ja niin nopeasti kuin hän saapui elämääni hän lähti.

30 päivää Katjaa...

Että mä oon ylpeä itsestäni! Eilen tuli täyteen 30 päivää ilman tipan tippaakaan alkoholia! Ja siinä samalla myös ilman tupakkaa! Ja huh voin kertoa, että kyllä teki hyvää.

Viimeinen viikonloppu selvinpäin teki suoraan sanottuna tiukkaa. Tai noh. Ei niinkään perjantai, mutta lauantaina kävin erittäin lähellä niin kutsuttua breaking pointtiani. Mutta kun kuuntelin aikansa itseäni keksimässä kaikenmoisia tekosyitä sille miksi saisin juoda huomasin, että säälin itseäni. Enhän mä nyt perkele voi olla näin heikko!? Mä olin tehnyt lupauksen itselleni. ITSELLENI! Joten miksi mä luovuttaisin kun olin niin lähellä maalia? Huvitti, että hain ensin oikeutusta toisilta ihmisiltä esimerkiksi facessa saadakseni LUVAN juoda?! Miksi? Mitä minä sillä luvalla tekisin! Tiesin, että huijaisin vain itseäni. Ei muita kuitenkaan edes kiinnosta sorrunko vai en. Paitsi ehkä bestiksen toivoi jo kovasti, että otan huikkaa, olinhan ollut aikas ärttyinen ämmä viinanhimoissani.

Mutta kuitenkin! Tunnin jälkeen uusien ihmisten ja ilmaisen boolin seurassa päätin, ettei se ole todellakaan sen arvoista! Ja kun muut lähtivät baariin nostamaan jo valmiiksi upeaa humalaansa mä koin euforisen elämyksen. Mä olin täysin läsnä itsessäni. Elossa ja onnellinen. Mä ajoin mun paskasta sitikkaani ja toivoin et tää hetki kestäis ikuisuuden. Että mä eläisin ikuisesti näin! Just siksi, että tiesin etten tasan tarkkaan elä, oli hetki niin erityinen. Kaunis.

Nyt mä makaan sängyssä aamutakissani ja mietin miltä se kylmä olut nyt maistuisi. Onkohan se enää niin hyvää kun mä muistin? Tykkäänköhän mä enää juopua ja tuntea, kun päässä humisee? Kun mun kaikki estot vaan sulaa pois ja voin vaan elää.

Noh? Eiköhän se kohta selviä. Tiedän ainakin yhden asian josta mä nyt tykkään. Enemmän ku pitkään aikaan.

Susta.

Katja.

Kolmas kerta toden sanoo!

Noni!

Se olis sitten kolmas viikonloppu selvinpäin takanapäin! Fiilis on kieltämättä hyvä, mutta täytyy myöntää, että on silti ikävä alkoholia. ENNENKAIKKEA SITÄ MAKUA! Käytiin just kaupassa ja huomasin himoitsevani myös kaikenlaisia sokeripitoisia juomia kuten siidereitä ja lonkeroita, joita näin yleisesti ottaen inhoan!

Tänä viikonloppuna istuimme myös baareissa ja tämä olikin minulle hyvää siedätyshoitoa ja ennenkaikkea myös jonkunlainen testi minulle itselleni. Bar Loose vaikutti todellakin paikalta, jossa haluaisin vetää perseet. Ja euroilla oleminen Britanniassa, AKA toinen kotini oli minulle se isoin testi. Voin myöntää että euron olut houkutteli enemmän kuin paljon, mutta EN SORTUNUT! Tunsin jotain sairasta mielihyvää nähdessäni muiden juovan kultaista eliksiiriään ja juopuessaan enemmän ja enemmän. Hulluinta kyllä, minä käyttäydyin silti taas kerran kaikista huonoiten! Olen edelleen sitä mieltä, että alkoholi on minulle niinsanotusti täysin turhaa. Olen yhtä hullu, puhelias ja estoton myös ilman "ilolientä" xD

Noh!

Päiviä selvinpäin on jäljellä enää yllättävän vähän. 26.3 kuukausi ilman alkoholia on tullut virallisesti täyteen.

Katsotaan sorrunko heti oluelle. Jos sää on kuin morsian se on varma, että minulla on treffit terden kanssa. 

Minun täytyy myöntää, että olen itsestäni ylpeä. Tämä on tehnyt enemmän kuin hyvää. Kroppa tuntuu terveemmältä ja mieli hitusen selkeämmältä kuin ennen. Otin muuten mittani talteen ennen tipattoman aloittamista nähdäkseni lähteekö vatsanseudulta senttiäkään pois. Jos ei niin olen kyllä todella yllättänyt. Varsinkin kun ajattelee, että olen laskenut myös kalorini viikkoja. 

Oli miten oli, tämä oli hyvä päätös! Suosittelen kaikkia haastamaan itseään katsomaan pärjääkö jotakin ilman. Sen ei tietenkään tarvitse olla alkoholi vaan mikä vaan osa elämässä mikä tuntuu vievän ns liikaa aikaa tai voimavaroja. Seuraavana haasteena voisin jäädä sometus lomalle. Mutta katsotaan sitä sitten. Nyt nautitaan tästä! <3

Untill next time!

Kuka se siellä?

Kuka se siellä? Minäkö? Vai se ihminen, johon en ole tottunut.

Päätin ryhtyä vihdoin siihen, mitä olen suunnitellut ja pidemmän aikaa. Päätin haastaa itseni ja olla kuukauden selvinpäin. Tiedän, että tämä ei kuullosta osalle teistä miltään, mutta minulle se on asia, jota olen siirtänyt eteenpäin jo pitkään. Vuosilla! Minustahan elämäni on ollut niin paljon parempaa, miten muutenkaan kuin kännissä. Hauskinta on, että en edes muutu kännissä dramaattisesti. Tai noh, jos muutun niin huonompaan suuntaan. Vai olenko vain uskotellut näin itselleni? Olenhan minä aina ollut puhelias ja hieman "hullu." Ei siihen alkoholia tarvita. Joskus minusta itseasiassa tuntuu, että alkoholi jopa rauhoittaa minua. 

Noh mutta siirrytään eteenpäin...

Känni. Miksi olenkaan tarvinnut sinua? Tämän haluan selvittää tämän kuukauden aikana. Maaliskuu on edennyt vasta 9 päivää ja tuntuu, että alan pian saamaan jotakin itsestäni takaisin. Tuntuu, että aivoni ehkä pääsevät ulos usvasta, missä ne ovat olleet jo kauan. Pystynkö siis vastaamaan yksinkertaiselta tuntuvaan kysymykseen, eli siihen miksi minä juon? 

Yksinkertainen kysymyshän on kuitenkin yllättävän vaikea ja moninainen. Tähän mennessä olen saanut selville vain yhden asian. Ja se on se, että juon koska minun mielestäni alkoholi maistuu hyvälle! Varsinkin kalja! Pelkkä mielikuva kaljasta saa minut odottamaan huomista entistä kovemmin. Koska perjantai! No mutta perkele! Eihän se nyt toteudukkaan. Se ihana rutiini, kun pääset töistä aikaisin ja ryntäät ostamaan lähimarketistasi 24-päkin kaljaa on riistetty minulta! Ja riistäjä olen minä itse! Yleensä tässä vaiheessa luovuttaisin ja keksisin jonkun erittäin ovelan tekosyyn siihen miksi minä saankin juoda! Ovelaksi tekosyyksi kaljanhimoisessa päässäni on riittänyt niinkin pieni asia kuin saunavuoro. Kuka nyt saunaan ilman kaljaa menee?! 

Tätä kirjoittaessani tajuan toisen syyn miksi minä juon! Koska minä selvästi tarvitsen sitä! En ehkä alkoholia itsessään vaan sitä tunnetta mitä se minussa aiheuttaa. Kaljasta on nääs tullut minulle tutunomainen rutiini, joka lohduttaa minua alati muuttuvassa maailmassa. Koska jos kaikki menee niin jää sentään se yksi asia, KALJA! Ja tupakka. Kalja ja tupakka kun kulkevat kivasti addiktioissaan käsi kädessä. Kalja on korvannut lapsena kaikkialle raahaamani ryysypeiton. 

(Nyt kun tässä muistelen ostin yhdessä vaiheessa kaljaa ihan varastoon (enkä edes mitään pieniä määriä) siltä varalta, että alkaa vaikkapa, kuka sen oikeesti tietää, MAAILMANSOTA?! xD Herranjestas, että ihminen voi olla päästään sekaisin. PS. Onnistuin muuten pitämään nämä ehkä noin 70 kaljaa turvassa noin parisen viikkoa, kunnes join ne ihan vaan siltä varalta, että en niitä ehtisi juomaan ydinsodan alkaessa esimerkiksi töissä ollessani. Jne jne, kaikki selitykseni tähän ovat päättömiä.) Ja asiaan!

OLEN SIIS päässyt näinkin pitkälle ajatusprosessieni kanssa. Eli en oikein mihinkään! Olen huomannut vieroitusoireita jo jonkin verran. Outoa kyllä tunnen jopa pientä käsien tärinää ja levottomuutta nikotiinin puutteesta (tai ainakin luulen niin), vaikka olen polttanut tupakkaa, vaan silloin kun juon. Vaan! Juon! Taas tämä säälittävä, sallin tämän itselleni, koska, ja eihän se ole niin paha kuin sonta! Ja vielä pahempi, vois juoda yhdet bisset, että vois polttaa malli! FUCK!

Kaljaa en ole vielä fyysisesti kaivannut, mutta henkisesti senkin edestä. Tuntuu, että koko olemukseni on jotenkin kiinni sinussa. Ihankuin olisit mieheni, mitä en koskaan saanut. K <3 K ja muuta ihanaa.

NONIIN! Keskity nainen!

Kauheinta tässä kaikessa on kuitenkin se vallitseva ajatus siitä, että ei tässä mitään hätää ole. Koska kohtahan on jo huhtikuu ja silloin minä vedän sellaiset PERSEET ETTÄ! 

KATJA!?! Oikeasti?!! Mikä sinua vaivaa?!!



To be continued....

En opi milloinkaan.

"Mä en osaa rakastaa. Ja tiedän sen, en opi milloinkaan. En opi milloinkaan, kai mut on luotu satuttaa. En tunne mitään milloinkaan, kai mut on luotu satuttaa."

Nää sanat on mun vanhasta biisistä. Nää sanat on soinut lähiaikoina paljon mun päässä ja syystäkin. Varmaan siksi, että just nää sanat onnistuu saamaan mut aina kiinni. Miksi mä oon näin julma ihminen?

Kostanko mä ihmisille, koska ne on tehnyt mulle niin paljon pahaa vai kostanko mä sittenkin eniten itselleni, koska koen että ansaitsen sen?

Mistä mä voin lähteä taas purkaa tätä sotkua mikä mun päässä jyllää ja miten mä osaan pysyä silti aitona itselleni ja maailmalle? Mähän tiedän, että tää on taas paha merkki siitä että masennun, meen kuoreeni ja eristäydyn ihmisistä. Siksi mun on tärkeää kirjoittaa tää nyt heti etten unohda. Ja ehkä sitten pikkuhiljaa palaset loksahtaa kohdalleen.

Kun mä mietin asioita mä tajuan että hetikun ihminen oikeesti välittää musta mä käyn läpi tietyt vaiheet. Ensin tulee onni, sitten ihmetys siitä, että oho, se oikeesti välittää, sitten epäusko ja lopulta jonkun asteinen paniikki koko tilanteesta. Tuntuu, että koska ihminen ei tiedä täysin millainen ihminen mä oon niin sanotusti johtanut sen harhaan.  Tuntuu, että mun täytyy heti korjata tilanne ja kertoa kaikki virheeni mahdollisimman dramaattisesti. Tuntuu, että tuun vielä astetta hullummaksi. Vaan jos sä oot ja pysyt siinä. Tai ehkä siksi, että tiedän, että oon tehnyt näin ja se ihminen on lähtenyt. Tehnyt sen virheen että oon luottanut ja uskonut, että se toinen pysyy siinä.

Ehkä en halua, että ihminen välittää musta, ettei sen tarvitse tietää, miltä tuntuu elää mun ihossa. Ehkä mä toisaalta sitten välitänkin niin paljon, että karkoitan ne tärkeät pois.  Ihastun ihmisiin, joiden kanssa tiedän, ettei mulla voi olla mitään tulevaisuutta. Yleensä päädynkin vaan niiden kainaloon, jotka ehtii satuttaa mua ennenku mä ehdin murskata ne.

Jotenkin luulin, että olisin jo pidemmällä mun paranemisprosessia. Mut miten mä voisinkaan tulla ehjäksi, kun en anna edes itselleni aikaa. Jotenkin uskon vaan edelleen siihen käsittämättömään harhaluuloon, että joku ihminen vois parantaa mut. Mutta ei kukaan voi, muuta kuin minä itse.

Ja tämä nainen täällä, joka tätä tekstiä kirjoittaa ja tietää oikeasti miltä nämä tunteet tuntuu tietää, että se tulee tapahtumaan. En kirjoita näitä tunteita tänne turhaan, enkä varsinkaan siksi, että voit tehdä minusta turhia oletuksia, kun et minua kokonaan tunne. Kirjoitan ne tänne oppiakseni lisää itsestäni. Koska olen vielä itsellenikin toisinaan täysin tuntematon.