Mitä mä haluan...

Mitä mä haluan? Tän vuoden voisi aloittaa kysymällä tämän kiperän kysymyksen itseltään. Tätähän sitä ei vaan kysytä tarpeeksi usein. Ja koska tää vuosi ei oo vielä menetetty mä voisin miettiä tätä jo nyt. Pitkästi ja hartaasti. Eli tää mitä mä tähän nyt jokellan on vaan pintaraapaisua mun ajatuksien aalloista, jotka niin hurjana myllertää. 

Mä haluan pysyvyyttä. Se on ensimmäinen varma. Mä haluan jotain mikä on siinä ja on perustuksiltaan niin vahvaa ettei sitä voi vaan repästä multa pois. Ja vaikka hurrikaani vähän riepotteliskin, niin tää seisois vaan edelleen siinä. Tätä mä onneksi koen, että mulla on mun elämässä. Mulla on pari niin hyvää ystävyyssuhdetta, ettei mun tarvi enää pelätä että ne katoais. Tai tietenkin mä toisinaan pelkään, mutta mun ei tarvis. Mä tiedän et mua rakastetaan. Ja tätä samaa pysyvyyden tunnetta mä kaipaan lisää. Turvaa. 

Mä oon alkanut hyväksymään itsessäni mun herkän puolen, jota mä selvästikin haluan lyödä sivuun ja unohtaa. Mutta se ei näytä onnistuvan. Se tulee esille aina. Ehkä ei muille, mutta mulle itelleni ainakin. Mä oon niin täynnä tunteita et melkein vuodan niitä. Enkä mä jaksa enää piilotella. 

Oon huomannut, että jos mä en koe, että mun tunteet otetaan huomioon musta tulee kylmä. Tai mä yritän olla sitä. Ja silloin mä teen kaikenlaista todistaakseni itelle ettei se merkkaa mitään. Ei se haittaa. Haittaa se! En tee sitä tietoisesti, mutta teen kuitenkin ja satutan ihmisiä mun typerillä teoilla. Ennen kaikkea itseäni. 

Joten mitä pikemmin mä tajuan, ettei nää tälläset järjestelyt, jossa se on  niinsanotusti ihan ok, olla yhdentekevä ei sovi mulle niin sen parempi. Kantapään kautta, jos ei sitte muuten. Koska ihmiset, joista mä tosissaan välitän. Ja varsinkin ne joiden kaa mä haluan jotain todellista, ei todellakaan oo mulle yhdentekeviä. Ne on mulle kaikki kaikessa. Se mun täytyy muistaa. Sen pitäis kertoo mulle kaikki. Ei me ihmiset niin erilaisia olla. 

Mun täytyy vaan hyväksyä asiat sellaisina kuin ne on. Vaikka se tekeekin kipeätä. Mut ensin mun täytyy hyväksyä itseni. Onhan se hauskaa ja mä osaan olla kauhea tunteeton mulkku kun niin päätän, mutta mun pahoinvointi ei vaan oo sen arvoista. 

Joten mitä mä ainakin haluan? Se ettei mulla oo mikään kiire rakastaa. Rakkaus tulee kyllä. Ja se lähtee musta itsestäni. Kun mä opin kunnioittaa itteeni ja olemaan aidosti avoin omia tunteitani kohtaan niin mä varmasti saan sitä mitä mä oon ettiny. Pysyvyyttä. Turvaa.  Tasapainoa. Vaikka sitten vaan yksin itseni kanssa. 

Loma?

Loma. Miten ihana asia. Saa tehdä mitä haluaa. Eli saa olla tekemättä. Yhtään mitään. Mikä on tietenkin todella ihanaa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Kunnes se iskee. Ahdistus. Siitä ettei tee mitään. Tai realiteetti siitä ettei ole yhtään mitään tekemistä. Sitä jotenkin lamaantuu ja unohtaa täysin paikkansa maailmassa. 

Mistäkö tämä johtuu? Koska meidät on luotu liikkumaan. Luotu saamaan jotain aikaiseksi tai ainakin kokemaan jonkinlaista syyllisyyttä siitä jos näin ei käy. Iskee päälle surullisen kuuluisa "paska ihminen syndrooma" joka imee ihmisestä enemmän voimia kuin perus arki. 

Ja kaiken pahan päälle iskee myös ihmispelko. Haluttais nähdä ihmisiä, mutta ei tiedä ketä tai sitte on vaan niin laiska ettei jaksa yrittää nähdä ketään. Kaikilla on kuitenkin jotain muuta. Ne on joko jo töissä tai sitte niillä on varmasti parempaa tekemistä ku sun kanssa hengailu johon kuuluu enemmän laiskottelua, mutta tällä kertaa seurassa. 

Kato ku sitte sulla ei oo enää niin paha olla ittes kanssa, koska nyt teitä on kaksi jotka ei tee mitään. Saat laiskotella luvalla mutta samalla saat myös avautua tunnoistas siitä kun on ollu vaan. Ihan vaan olemassa. Nukkunu. Heränny. Syöny. Nukkunu. Nukkunu liikaa. Niin paljon liikaa, ettei saa enää öisin unta ja se johtaa kierteeseen, jossa nukutaan pitkälle päivää ja alkaa aattelee ettei tähän aikaan nyt ees viitti hankkii mitään tekemistä kun kello on jo noin paljon. 

Ei hemmetti. Nyt jotain rotia tähän. Mutta ei. Roti tulee vasta kun arki tulee. Joka sekin tulee liian nopeesti ja sekin ahdistaa ja vituttaa jo valmiiksi. Ennen ku ees pitäis. 

Todellinen loma ois varmaan se. Että pääsis itsestään irti. Kokonaan. Hetkeksi ees. Et vois lopettaa kaikenlaisen ajattelun. Varsinkin jos se on näin helvetin sekavaa ja kehää kiertävää. 

Voiskin muuten kiertää kehän. Vaikka Kehä kolmosen. Ettei mee liian kauas omasta turvapaikasta. Mitä vissiin kodiksikin kutsutaan. Mutta missä ei sielläkään haluis just nyt olla.