Paperi T - Post-alfa

Mikä on Post-alfa?

Paperi T:n kirjoittama runoteos, jonka Kosmos on julkaissut vuonna 2016.

Mutta mitä se on minulle? Tää teksti kertoo siitä.

Mä ostin teoksen pakonomaisen tarpeen tullen treffeillä Suomalaisesta kirjakaupasta. Ensimmäiset kolme runoa luin sattumanvaraisesti autossa matkalla kotiin kylmä olut kädessäni.  Yhden runon luki mies.

Näiden runojen lukemisen jälkeen fiilikset on hämmentyneet. "Pitää oottaa et on alkoholia veressä. Muuten mua vituttaa et tuhlasin 22€. Pitää olla juomatta 22 kaljaa."


Päätin antaa teokselle aikaa, tai paremman ajan. Tää teksti on eiliseltä heti kirjan lukemisen jälkeen. Tällä kertaa koko kirjan. Sivu sivulta. Suoraan.

Nyt mä sen tein. Se mitä mä halusin tehdä koska niin pelkäsin tehdä sen. Luin kirjan. Sun kirjan. Post Alfan. Kakkospainoksen. 2 numerona onkin aina puhutellut minua enemmän.

Mun piti käsitellä sua varoen ja varmistaa ettei käsissä ollut ketsuppia vaikken ollut edes koskenut ketsuppiin viikkoon. Suklaajäätelöä sormissa olisi voinut ollakkin. Ja vihreä savinaamio. Olinhan itkenyt.

Itkenyt nainen on väärästä päästä märkä, mutta valmis aitoon runouteen. Runouteen mitä aluksi vähän inhosin. Inho tuntuu näin myöhemmin itsesuojeluvaistolta sekä väärin ja väärässä seurassa luetulta tekstiltä.

Sillä nythän kun kaikki loppuu. On loppunut ...tunnen itseni hämmentyneen surulliseksi. Haluaisin lukea kirjan uudestaan ja lypsää sanoista lisää sanoja.Vaihtaa järjestystä ja kirjoittaa mielessäni jotain uudestaan. Ja siltikin se olisi sinun tekstiäsi. Koska se syntyi mustalle pohjalle.

Mielestäni runojen analysointi on tarpeetonta, joten analysoin sitä tärkeintä, eli tunteita, joita kirja minussa aiheutti.

Huomasin paperissa olevan virheen aiheuttavan minussa käsittämätöntä mielihyvää. Katselin ja kosketin sitä ja mietin onko tämä joku Henrin pieni osa suurta suunnitelmaa.

20 ensimmäisen sivun jälkeen surin seuraavaa jotain 60 sivua. Miksi teos oli näin koukuttavan pituinen.

En tunnistanut nimistä puoliakaan ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta silti riittävän hyväksi ihmiseksi.

Rakastuin Henriin ja itseeni eli en ollut toivottoman rakastunut Henriin.

Onneksi en ikinä oppinut pilkkusääntöjä. 

Koin suurta tarvetta kertoa tuntemukseni itse runoilijalle nimikirjoituksen toivossa. Ehkä myös kaljan. Jonka ostan itse.

Runokirjani, josta olen haaveillut vuosia haluaa taas syntyä.

Kiitos siitä Henri.

Tämäkin on tärkeää.

Loppuun runo, joka kaikessa osuvuudessaan kosketti minua eniten.

PS. Odotan jonkun vielä määrittelemättömän ajan ja luen sinut uudelleen.

Yksinäinen mutta ei yksin

Mä itkin tänään. Mä itkin Simpsoneille. Siinä vanhan miehen piti hengittää eetteriä nähdäkseen edesmennyt rakkaansa uudestaan ja tanssiakseen hänen kanssaan hitaan. Se oli jotain niin kaunista, että purskahdin tahtomattani itkuun. Se oli jotain mitä olin kaivannut. Olinhan minä ollut yksinäinen. Ollut jo vähän aikaa.

Aamuyöllä heräsin uneen sinusta. Unessa olin ollut sylissäsi ja yritin saada sinua jäämään. Itkin edessäsi mutta se ei muuttanut mitään. Tunsin itseni niin avuttomaksi. Minun rakkauteni oli arvotonta.

Luulin jo päässeeni näistä tunteista eroon, mutta jostain syystä ne edelleen puskivat minusta esiin. Niinkuin ikäväkin.

Tämä sai minut ajattelemaan rakkautta ja sitä olenko siihen valmis nyt? Milloin? Enää ikinä? Onko ihminen ikinä valmis rakastamaan ketään?

Rakkaus on tunne, jota ei voi kontrolloida. Sitä miten sen näyttää ulospäin on ainoa asia mihin meillä on oikeasti valtaa. Mutta tuntemukset joita tämä mystinen asia meissä toisinaan aiheuttaa eivät ole vangittavissa. Ne virtaavat meissä juuri sellaisena kuin haluavat.

Sitten minä sain itsestäni kiinni ja pystyin melkein antamaan sanat sille miltä minusta tuntuu.

Minusta tuntuu että minä edelleen rakastan. En vain tiedä ketä.