Kuuntelin tässä just omia vanhoja biisejä ja sain voimakkaan flashbackin siihen tunteeseen et miksi yleensäkään aloin tekee omaa musaa. Mä tein musiikkia itselleni. Mä koin niin voimakasta halua kertoa mun oman tarinan ja mä sain niin paljon tunteita ulos mun biisejen kautta, kun en muuten osannut. Jo ennenkuin osasin edes tehdä sanoja lauleskelin peilin edessä siansaksaa ja haaveilin siitä hetkestä ku saan esiintyä yleisön edessä. Ja saan esittää omia biisejä.
"Musta ei pitänyt ikinä tulla tää ihminen." Oon huomannut sanovani tän lauseen kun oon todella surullinen ja pohjalla tai vaan herkässä tilassa. Saatan itkeä sitä kuinka pettynyt oon siihen ettei musta tullutkaan sitä mitä mä aina halusin. Mä en koskaan niin sanotusti luovuttanut, mutta mä en myöskään yrittänyt tarpeeksi. Mulla oli kyllä vaiheita, jolloin mä puskin itseäni täysiä pinnalle kun muut vaan nauroi tai niitä ei vaan kiinnostanut ja silloin sain paljonkin aikaiseksi. Kun vaan jaksoin uskoa itseeni. Mä jopa käytin ihmisten vihaa mua kohtaan mun sytykkeenä ja sain siitä ajatuksesta et joskus musta tulee vielä jotain lisää ruutia. Kato sitten ne näkee kyllä, etten mä niin turha ja paska ihminen ollutkaan.
Mut elämä ja ihmisten julmuus oli mulle erityisherkkänä ihmisenä toisinaan vaan ihan liikaa. Ja se oma usko ei vaan riittänyt. Mä niin rukoilin ja kaipasin jotain, joka auttaisi mua pääsemään pidemmälle mun musajutuissa. Löysinkin pari luottotuottajaa ja tyyppejä, joiden kaa tehdä musaa ja ilman heitä en olisi enää edes tässä. Musa oli ainoa asia mitä mulla oli masennuksen ja yksinäisyyden keskellä. Mun oma musiikki oli mulle mun paras ystävä ja mun tehokkain terapiakeino. Jos mulla oli paha olla mä tein surullisen biisin. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi kappale Liikaa. Ja ku mulla oli hyvä olla mä tein todella iloisia biisejä, jotka ne valitettavasti kyllä on jäänyt arkistoihin. Mut niitäkin on. Satoja. Kuusamossa ollessani käytin tunteja vanhojen projektejen kuunteluun ja muistelemiseen ja voi että, mä oon ollut tuotteliain nainen ikinä. Ja voin kertoa, että oon edelleen.
Ei mee päivääkään ettenkö mä nauhoittasi vähintään yhden melodian ja kirjoittaisi tekstiä. Ei mee päivääkään, jolloin mä en haaveilisi siitä, että musta tulee laulaja. Tai no, mitäpä sitä haaveilemaan. Mähän oon sitä jo.
Joka päivä kun mä katson peiliin mä näen sen naisen siellä. Sen, joka ei anna pelkojen hallita vaan menee ja tekee sen täysillä. Sen, joka uskoo itseensä ja on muuten hemmetin hyvä laulaja. Ja se riittää, että mä itse uskon ja tiedän sen.
