Tuntuu pahalta. Haluaisin uskoa, et kaikella on tarkoitus ja joskus mun onni kääntyy. Eihän ihmisellä voi olla näin huono tuuri? Raskaita pettymyksiä, pettymyksien perään. Vääriä syytöksiä, sanoja ja tekoja, jotka eivät ole minun. Sitten tulet sinä ja sydämeni pakahtuu onnesta. Mutta sinä et olekaan valmis. Olenko minäkään? Olemmeko me koskaan?
Mä oon raskas ihminen ja mä tiedän sen. Mun menneisyydessä on tapahtunut niin isoja asioita, että niitä on vaikeaa hyväksyä ja kantaa, jopa mulla itsellä. Mä voisin päättää olla jakamatta mun kokemuksia, koska menneisyys on menneisyyttä ja sen voi jättää sinne, mutta mä koen, että voidakseen ymmärtää minua kokonaisena ihmisenä ne on tärkeää tietää. Mä teen sen päätöksen itse tietäen, että se voi pelottaa ihmisen, josta pidän pois. Mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Ehkä se, kuinka nopeasti avaudun asioista on tyhmää ja mä tiedostan sen, mutta mä oon niin kyllästynyt tuhlaamaan mun aikaa enää. Kun kirjoitan tätä herkistyn ja kyyneleet vyöryvät silmiini hetkessä, odottamatta. Olen tunteellinen ihminen ja elän sydän auki. Siksi asiat sattuvat minuun todella paljon, ehkä enemmän kuin muihin.
Vaikka mä olen avoin, mä en kovinkaan herkästi päästä kuitenkaan ihmisiä mun lähelle. Mä olen sisimmiltäni ujo ja herkkä ja teen kaikkeni suojellakseni sitä kaikista herkintä osaa itsestäni. Mulle se, että ihastun on suht hankalaa ja vielä harvinaisempaa on, että tykkään jostain kunnolla. Ja kun mä tykkään mä hyppään...
Mä hyppään niin korkealta ja niin varmana, että nyt mun unelmat toteutuu. Ainakin jos mulle annetaan siihen vähänkään aihetta. Mä meen niin fiiliksiin toisesta ihmisestä et säikäytän jopa itse itseni. Musta tulee suoraan sanottuna jopa äärimmäisen ärsyttävä. Mä haluaisin hukuttaa sen toisen kehuihin ja rakkauteen, mut samalla en osaa oikein ottaa sitä itse vastaan.
Ja kun käy niin, että se toinen tekee jotain mistä mä en tykkää, mä meen hukkaan ja sekaisin. Kaikki mun vanhat pelot tulee hyppii mun näkökentän eteen niin etten mä nää enää selvästi mitä tapahtuu. Järki on kaukana mun reaktioista, silloin mennään täysin tunteella. Ihanku mun koko persoona ja hyvinvointi olis sidottuna siihen ihmiseen, josta mä nyt tykkään ja jonka kanssa mä pystyin näkemään itseni. Ihanku mua ilman sitä toista ei enää oliskaan.
Ja mä tiedän...
Mä tiedän, että niin ei saisi olla ja tiedostan sen kokoajan, mutta en voi siltikään hallita itseäni täysin. Varsinkaan jos tilanteessa on epätietoisuus siitä mitä tapahtuu.
Nykyään sentään saan olla onnellinen ja tyytyväinen itsestäni sen verran, että oon oppinut jo vähän erottamaan, mikä tunne on minun ja mikä sen toisen. Oon oppinut kuuntelemaan sitä toista ja tajuamaan, ettei syy ole minun. Se tunne, mikä toisella syntyy on minusta irrallaan, enkä minä olisi omalla käytökselläni voinut muuttaa sitä.
Se tekee mulle helpomman olon. Ja se auttaa mua ymmärtämään toista. Ja vaikka, kuinka paljon se sattuukin ja tuntuu silti pahalta, se myös auttaa. Se auttaa, koska mä tiedän tasan tarkkaan ne tunteet mistä me puhuttiin. Mä tiedän ne pelot siitä, pystyykö enää koskaan rakastamaan toista ihmistä, sen pelon, että onko liian rikki ihmisenä. Ne kaikki.
Ja mä niin toivon, että me voitais korjata ne osat toisistamme, yhdessä. Mutta tajuan myös, että niin on tehtävä myös erikseen.
Mä itken taas, mutta tää on toisenlaista itkua. Nää kyyneleet on onnea mun kasvusta.
Mä pystyn tähän vielä.
Päästämään irti kun pitää päästää. Ja pitämään kiinni, kun tarvitsee.
