tiistai 19. heinäkuuta 2016

Luovun mun maskista.

Mä oon pitänyt mun meikit päällä öisin siltä varalta että sä tulisit. Siltä varalta, että sä soittaisit tai laittaisit viestiä ja ehkä haluaisit nähdä mua. Ja siltä varalta, että jos me nähtäis mä en tuntis itseäni niin alastomaksi. Ihan kuin sinä et näkisi minua sellaisena kuin olen niiden kanssa tai tuntisi mitä minä tunnen niidenkin kanssa. Sanoin, että älä odota vuotta, mutta jo tämä tuntuu vuodelta. Se mitä annoit minulle ennen on niin vähän nykyiseen verrattuna.

Miksi et voi vaan puhua minulle? Sinä kerroit minulle asioita joita en uskalla myöntää itsestäni itsellenikään. Miten voit muuttua noin kylmäksi? Jos vain tietäisin jotain todellista en valuisi takaisin harhaluuloihini. Olenko sittenkin odottanut näin kauan koska en halua kohdata totuutta. Sinun kanssasihan tunsin ensimmäistä kertaa että totuus on hyvä asia. Ettei minun ajatukseni olekaan niin raskaita. Että saan kerrankin aidosti olla mitä olen. Kertoa mitä tunnen. Ja elää hetkessä.


Miten ihminen voikin kaivata niin paljon jotakin joka onkin hetkessä poissa?

Minä arvostan sinua ja minussa on ihmistä myöntämään että minä todella pidän sinusta. En ikinä tarkoittanut säikyttää sinua sillä että välitän. En tosissani kuvitellut mitään suurempaa. Nautin vaan hetkestä ja siitä että tunsin itseni kerrankin niin mahtavaksi jonkun seurassa.

Ihmiset teeskentelevät niin paljon ja tuhlaavat aikaansa leikkeihin koska pelkäävät. Minä en pelkää enää. Älä sinäkään pelkää minua.

Tänään mä pesin mun meikit. Tänään mä luovun mun maskista.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Yksi.

Kun sä elät tiedon valtatiellä ja sä kuvittelet tietäväs kaiken kaikesta. Ethän sä tiedä. Kun mä tutustuin suhun mä olin onnekkain nainen ikinä. Sä olit niin kaukana mun tasosta. Miksi sä edes katoit mua ja totesit kaunis. Meidän ensimmäiset treffit lähenteli jollain eeppisellä tasolla täydellisyyttä. Eihän sun olis sitäkään pitänyt tietää mut enhän mä oo sellainen. Se äsken mainittu. Ei me kuuluta samaan lauseeseen. Sun täydellinen olemus sai mut haluamaan että se hetki on just sitä ja tässä. Mut mä oon joku muu. Kuka haluaa unelmansa tietävän sun todellisuuden. Eli sen miltä näytän. En tietenkään sen mitä mä oon. Vaikka senkin paljastamiseen mulla oli joku pakkomielinen tarve.

Kun me maattiin sun kämpillä täydellisen paskasilla lakanoilla, ainoa mitä mä pystyin kelaa oli että jes. Vihdoin mä oon saanut jotain kosketuspintaa. Sitä todellista. Jotain mistä ottaa kii. Eihän sun täydellisestä rungosta voinu. Ja kun sä revit mun toppia ylemmäs paljastaen mut mä tunsin itseni niin rumaksi. Tai just siksi mitä mä oon. Ja mun kieli ei vääntynyt niihin tekosyihin mitä mä itselleni annan. Mä tunsin itteni rehellisesti en vaan vääräksi, vaan myös rumaksi. Se väärin ja kauhein tunne ikinä.

Ei mennyt kauaa kun sun tunteettomuus tuli esille. Meidän piti viettää rentoa sadepäivää. Sun piti lohduttaa mua kun mun koko elämä oli valumassa pisaroiden mukana. Mutta heti seksin jälkeen sä karkasit. Ensin henkisesti ja sitten fyysisesti. Ja kun mä huomasin sen ja totesin sen ääneen sä menit vaan kauemmaksi. Mä pystyin ihan ihollani tuntemaan kun sä valuit kauemmas ja kauemmas musta. Outoa kyllä sentään viesteillä sä annoit vielä toivoa että kaikki olisikin hyvin. Kun siis helpotin sun oloa ja kerroin myös omasta tunteettomuudesta, johon toisinaan valun. Mut se toivo kuoli nopeasti kun en saanut enää kiinni sun ajatusmaailmasta. Kuka muka ei onnittele toista vaan sen takia kun ei halua saapua paikalle. Olisit onnittelut ja sanonut että nähdään myöhemmin. Tai sanonut miten asia on. Ettei sinua vaan kiinnosta. Ja vaikka ajattelit että ehkä tämä menee nyt eri tavalla ei se mennyt, eikä se tule menemäänkään niin. Koska sinä et anna sen mennä. 


Loput meidän tarinasta on niin rumaa ettei sitä viitsi edes kirjoittaakaan. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että se mitä oli ei koskaan alkanutkaan. Se oli ohi ensi katseella.