Avoimesti minä

Avoimesti minä.

Kyllästynyt määritelmiin.

Liian energinen ja hullu. Paskat! Haista paska!

Miten olis energinen ja ihana.

Avoimesti seksuaalinen. Super suorasanainen. 
Suorasanainen, mutta ilman tarkoitusta koskaan loukata ketään.

Oon tässä miettinyt, en vaan nyt vaan pitkään jo.
Miksi mun pitäis tuntea häpeää, kun en sitä tunne?

Oon kyllästynyt puolustelemaan mun luonnetta ja niin kyllästynyt siihen, että mun OIKEESTI hyvät ominaisuudet määritellään huonoiksi. Ehkä mä oon itsekkin sortunut siihen, mikä onkin kauheinta. Mä oon antanut ihmisten tehdä mulle olon, että nää ominaisuudet mussa on niin sanotusti häpeällisiä.

Noh, Katja nyt on vähän tollanen?!

Anteeksi mitä? Millainen? Kuvaile toki toi tollanen, koska päädyt minua niinkin vähäsanaisesti kuvailemaan. Tollanen höpsö? Niinkö? Ihan oikeesti. Ei teidän tarvi alkaa häpeämään mun puolesta. Mä en oo koskaan pyytänyt teitä.

Jos mä haluan sanoa jotain, mä sanon sen. Ja mä käyn omat taisteluni ihan itse. Ja musta tuntuu, että tässä vaiheessa, jos jollakin on jotain sanottavaa, se varmasti myös uskaltaa sanoa sen, ja jos ei niin omapa on HÄPEÄNSÄ. Tätä sanaa voi näköjään viljellä suomen kauniissa kielessä loputtomiin.

Tiedättekö kuinka tyhmä olo mulla tulee, jos joku mun läheinen tekee noin. Sunhan pitäis tykätä musta sellaisena kuin mä oon. 

Sanoin, kerran ystävälleni tilanteen jälkeen, jossa hän kauniisti mainitsi, että "Katja voisitko olla vähän hiljempaa kun mua hävettää", että ei tarvitse olla ollenkaan jos on niin hankalaa.

Tiedoksenne, että mä en suostu siihen enää. Mä oon elänyt aivan liian ison osan mun elämästä alistettuna tiettyyn rooliin.

JOTEN HÄPEÄ! Eikö sua yhtään hävetä? 

Pelottaako?

Saako ihminen enää tykätä toisesta? Avoimesti. Just niin paljon ku haluaa. Ilman, että toista alkaa ahdistamaan. Ilman, että haluaa omistaa. Ihan vaan, koska yksinkertaisesti tuntuu siltä. Mä luulin, että saa. 

Mistä mä olisin voinut tietää, että siihenkin on kirjoitettu joku sääntökirja. Ohjeet, miten käyttäytyä. Pahinta on, ettei sitä kirjaa ees saa lainata vaan kaikilla on omansa. Meneehän tässä kuka tahansa sekaisin. 

Miks pitää olla kylmänviilee et saa parhaan lopputuloksen. Miksi me halutaan, ettei kukaan välitä meistä? Siksi kun me pelätään et sattuu. Siksi, koska se ihminen on väärä? No mitä sitte?

Kaikki täällä on väärää. Ja muakin pelottaa päästää ketään lähelle. Mä oon samanlainen. Mua ei pelota niin paljon silloin kun mä teen sen ensi askeleen. Koska silloin musta sentään tuntuu, että mulla on jotain kontrollia siihen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu, mutta se ei oo totta. 

Mä haluan sun tietävän, etten mä halua omistaa sua. Mutta mä haluan sen etuoikeuden välittää, koskettaa ja mahdollisesti rakastaakin sua. 

Sun ei tarvi tehdä mitään. Eikä tuntea samoin. 

Puhtaat lakanat

Puhtaat lakanat. Niiden tuoksu. Puhtaat meistä, mutta edelleen likainen mieli. 

Istuin juuri suihkussa minuutteja. En laskenut monta. Mietin mitä tai ketä se haittaisi jos jäisin sinne ikuisesti. Kuinka ryppyiseksi ihoni menisi ja kuinka kauan siinä menisi. En jäänyt ottamaan selvää vaan nousin heti kun minua huvitti. Kun tuntui, että hengitys oli helpompaa. 

Tuijotin tänään myös vaatteita ja kenkiä ja kuvittelin kuinka niiden omistaminen tekisi minut kauniimmaksi ja onnellisemmaksi. Lisäsin osan ostoskoriin, kunnes lopuksi painoin rastia. Asia, joka on käynyt minulle tutuksi monessakin muodossa. 

Päätin, etten osta mitään sillä eihän monilla ole niihin varaa. Ei nyt, ei oikeasti. Ja löytäisin varmasti jotain mukavaa vaatekaappini kätköistä, joita olen sinne unohtanut. En vain ole jaksanut aloittaa etsimistä, sillä se vaatisi järjestelyä. 

Tulin makaamaan puhtaille lakanoille hieman likaisilla hiuksillani ja nyt mietin homehtuuko tyynyliinani vai saati jopa koko tyyny. 

Kokeilen hiuksiani ja ne ovat jo hieman kuivemmat. Voin laskea pääni alas uudestaan. Ei ole mitään inhottavampaa kuin kirjoittaa tekstiä kyynerpäiden varassa. 

Painan valmis.