Kinder

Että meitä nauratti tänään. Nykyaika. Treffiprofiilin kliseiset kuvaile itseäsi tekstit. Kuinka ne ällöttää ja vie ihmisiä toisistaan kauemmaksi. Kuinka yhdentekeviä ja pelattavia meistä tulee. Sä voit vaan pyyhkästä mut pois. Ja mä sut.

Mut kerta näihinkin höpötyksiin me nykyraukat sorrutaan niin musta tää ois niin paljon parempi. Tällä salee lähtis lämpöä ja rakkautta. 

"Viina. Kalja. Tupakka. Sohvalla makoilu. Kovaääninen ja vähän mielenvikainen. Omistan salijäsenyyden, mut en oo käyny kuukausiin. Yritän tulla paremmaksi ihmiseksi."

Tai sitte ei lähtis mut sentään tuntisin jotain tuota lukiessani. Ilman hymiöitä. Ilman emojeita vai mitä hittoja ne ees on kutsumanimeltään. Sussa olis kosketuspintaa, enkä mä tuntis itteeni niin idiootiksi. Tai niin ihmiseksi. Niin epätäydelliseksi. 

Sellainen olis kiva löytää. Että mun ei tarvis pelaa muutaku sitä 8-bittistä sun seurassa. Että mä voisin räkättää just niin kovaan ääneen ja ottaisit silti syliin. Eikä sua hävettäs. 

Mut noi tekstithän on vaan kuorta, joka pitää murtaa. Ja mä toivon, että sä oot yhtä namu sisältä ku Kinder. 

Syli

Mul on kylmä. Mä haluaisin syliin. Ja jos mä koskaan pääsen syliin, oikeaan syliin, mä en ota sitä itsestäänselvyytenä. Ja mulla ei oo kiire mihinkään. Ja mä lupaan muistaa tuoksutella sun tuoksua. Imeä sitä itteeni niin kauan, että mä en unohda.

Sillä mä oon unohtanut sun tuoksun. Entisen. Melkein kaikkien entisten. Ja mä oon unohtanut teidän äänet. Melkein kaikkien entisten. Mä muistan vaan sun äänes värin ja lämmön. Miksi mä en muista sun äänes kylmyyttä? Vaikka mulla on nyt niin kylmä.

Mua edelleen ahdistaa ajatus siitä, että sä olisit jonkun toisen. En vieläkään saa itteäni tajuamaan miksi? Sähän et koskaan ollutkaan minun. Ei ihmistä voi omistaa. Ja sä et ollut auki ihmistä varten. Sun muuri oli niin suuri, etten mä koskaan päässyt sun luo. En mä jaksanu kiivetä tarpeeksi kauan, mun kunto ei riittänyt. Tai oikeastaan en halunnut ihmistä, joka piti mut niin kaukana itsestään. 

Sun muurit siirty mun muureiksi ja mun tapa päästää irti ihmisestä on tuhota kaikki. Ettei mussa oo enää mitään, mitä sä voisit rakastaa. Ettei mun tarvi enää rakastaa sua. 

Kun mä mietin haluanko mä muistella, miltä se tuntui sun kanssa. Meidän ruumiit toisiamme vasten, mä tunnen kuinka kyyneleet alkaa puskemaan ulos musta. Kuinka suru vyöryy ja vie mut mukanaan.

Mä en oo päässyt vieläkään yli.

Ja siksi, juuri sun äänes, mä haluaisin eniten unohtaa. Koska vaikka sun  sydän oli kylmä, sun syli oli lämpimin syli koskaan.

Turpa kiinni

Onkohan mun suorapuheisuus ja rehellisyys vieny multa monta hyvää juttua? Tää ajatus tuli yhtäkkisesti mun mieleen.

Se, että jos mä oisin vaan osannu pitää mun turpani kiinni, mulla saattas olla jotain hienoa nyt. Vaikkakin valheellisesti.

Oisko se oikein? Teeskennellä onnensa takia? Esittää olevansa joku muu. Tai no ehkei joku muu, mutta se parempi versio itsestä. Se hillitympi, joka oikeasti kykenee miettimään asioita ennenkuin sanoo ne ääneen tai toimii niiden mukaan. 

Kykenisinkö mä siihen? Ja jos kykenisin pystyisinkö elämään siinä valheessa. Isoja sanoja, mutta te tiedätte mitä mä haen tällä takaa.

Kuvitellaanpa nyt vaikka, että mä saisin jonkun rakastumaan itseeni helpommin, jos mä nyt vähän muokkaisin itteeni siihen suuntaan, mitä se ihminen selvästikin multa haluaa, odottaa tai millaista naista se hakee. Ja just sen takia, että mä muokkasin itteeni vähän itsevarmemmaksi, vähemmän ränsyileväksi ja räväkäksi, se ihminen sit kiinnostuu musta vähän enemmän. Ja  lopulta niin paljon, että sanoo mulle rakastavansa mua. 

Mitä sitte?

Sitten mä napotan suu auki ja mut tuntien räjähdän kauheeseen nauruun ja varmaan siinä vaiheessa räväytän, että et sä mua rakasta, vaan sitä jonka oon sun takias luonu. Helvetti miten absurdi ajatus.

Mutta, koska mä jaksoin teeskennellä mä sain sut. Ja mä halusin sut. Kunnes sain.

PS. Oon ollu migreenissä tänää ja mun aivot on katkolla, joten turha kysyä mitä hemmettiä mä tässä tavoittelin. Päätä ite. Mieti omilla aivoillas. Nää on vaurioituneet.