Loma?

Loma. Miten ihana asia. Saa tehdä mitä haluaa. Eli saa olla tekemättä. Yhtään mitään. Mikä on tietenkin todella ihanaa. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Kunnes se iskee. Ahdistus. Siitä ettei tee mitään. Tai realiteetti siitä ettei ole yhtään mitään tekemistä. Sitä jotenkin lamaantuu ja unohtaa täysin paikkansa maailmassa. 

Mistäkö tämä johtuu? Koska meidät on luotu liikkumaan. Luotu saamaan jotain aikaiseksi tai ainakin kokemaan jonkinlaista syyllisyyttä siitä jos näin ei käy. Iskee päälle surullisen kuuluisa "paska ihminen syndrooma" joka imee ihmisestä enemmän voimia kuin perus arki. 

Ja kaiken pahan päälle iskee myös ihmispelko. Haluttais nähdä ihmisiä, mutta ei tiedä ketä tai sitte on vaan niin laiska ettei jaksa yrittää nähdä ketään. Kaikilla on kuitenkin jotain muuta. Ne on joko jo töissä tai sitte niillä on varmasti parempaa tekemistä ku sun kanssa hengailu johon kuuluu enemmän laiskottelua, mutta tällä kertaa seurassa. 

Kato ku sitte sulla ei oo enää niin paha olla ittes kanssa, koska nyt teitä on kaksi jotka ei tee mitään. Saat laiskotella luvalla mutta samalla saat myös avautua tunnoistas siitä kun on ollu vaan. Ihan vaan olemassa. Nukkunu. Heränny. Syöny. Nukkunu. Nukkunu liikaa. Niin paljon liikaa, ettei saa enää öisin unta ja se johtaa kierteeseen, jossa nukutaan pitkälle päivää ja alkaa aattelee ettei tähän aikaan nyt ees viitti hankkii mitään tekemistä kun kello on jo noin paljon. 

Ei hemmetti. Nyt jotain rotia tähän. Mutta ei. Roti tulee vasta kun arki tulee. Joka sekin tulee liian nopeesti ja sekin ahdistaa ja vituttaa jo valmiiksi. Ennen ku ees pitäis. 

Todellinen loma ois varmaan se. Että pääsis itsestään irti. Kokonaan. Hetkeksi ees. Et vois lopettaa kaikenlaisen ajattelun. Varsinkin jos se on näin helvetin sekavaa ja kehää kiertävää. 

Voiskin muuten kiertää kehän. Vaikka Kehä kolmosen. Ettei mee liian kauas omasta turvapaikasta. Mitä vissiin kodiksikin kutsutaan. Mutta missä ei sielläkään haluis just nyt olla.