Mä itkin tänään. Mä itkin Simpsoneille. Siinä vanhan miehen piti hengittää eetteriä nähdäkseen edesmennyt rakkaansa uudestaan ja tanssiakseen hänen kanssaan hitaan. Se oli jotain niin kaunista, että purskahdin tahtomattani itkuun. Se oli jotain mitä olin kaivannut. Olinhan minä ollut yksinäinen. Ollut jo vähän aikaa.
Aamuyöllä heräsin uneen sinusta. Unessa olin ollut sylissäsi ja yritin saada sinua jäämään. Itkin edessäsi mutta se ei muuttanut mitään. Tunsin itseni niin avuttomaksi. Minun rakkauteni oli arvotonta.
Luulin jo päässeeni näistä tunteista eroon, mutta jostain syystä ne edelleen puskivat minusta esiin. Niinkuin ikäväkin.
Tämä sai minut ajattelemaan rakkautta ja sitä olenko siihen valmis nyt? Milloin? Enää ikinä? Onko ihminen ikinä valmis rakastamaan ketään?
Rakkaus on tunne, jota ei voi kontrolloida. Sitä miten sen näyttää ulospäin on ainoa asia mihin meillä on oikeasti valtaa. Mutta tuntemukset joita tämä mystinen asia meissä toisinaan aiheuttaa eivät ole vangittavissa. Ne virtaavat meissä juuri sellaisena kuin haluavat.
Sitten minä sain itsestäni kiinni ja pystyin melkein antamaan sanat sille miltä minusta tuntuu.
Minusta tuntuu että minä edelleen rakastan. En vain tiedä ketä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti