"Mä en osaa rakastaa. Ja tiedän sen, en opi milloinkaan. En opi milloinkaan, kai mut on luotu satuttaa. En tunne mitään milloinkaan, kai mut on luotu satuttaa."
Nää sanat on mun vanhasta biisistä. Nää sanat on soinut lähiaikoina paljon mun päässä ja syystäkin. Varmaan siksi, että just nää sanat onnistuu saamaan mut aina kiinni. Miksi mä oon näin julma ihminen?
Kostanko mä ihmisille, koska ne on tehnyt mulle niin paljon pahaa vai kostanko mä sittenkin eniten itselleni, koska koen että ansaitsen sen?
Mistä mä voin lähteä taas purkaa tätä sotkua mikä mun päässä jyllää ja miten mä osaan pysyä silti aitona itselleni ja maailmalle? Mähän tiedän, että tää on taas paha merkki siitä että masennun, meen kuoreeni ja eristäydyn ihmisistä. Siksi mun on tärkeää kirjoittaa tää nyt heti etten unohda. Ja ehkä sitten pikkuhiljaa palaset loksahtaa kohdalleen.
Kun mä mietin asioita mä tajuan että hetikun ihminen oikeesti välittää musta mä käyn läpi tietyt vaiheet. Ensin tulee onni, sitten ihmetys siitä, että oho, se oikeesti välittää, sitten epäusko ja lopulta jonkun asteinen paniikki koko tilanteesta. Tuntuu, että koska ihminen ei tiedä täysin millainen ihminen mä oon niin sanotusti johtanut sen harhaan. Tuntuu, että mun täytyy heti korjata tilanne ja kertoa kaikki virheeni mahdollisimman dramaattisesti. Tuntuu, että tuun vielä astetta hullummaksi. Vaan jos sä oot ja pysyt siinä. Tai ehkä siksi, että tiedän, että oon tehnyt näin ja se ihminen on lähtenyt. Tehnyt sen virheen että oon luottanut ja uskonut, että se toinen pysyy siinä.
Ehkä en halua, että ihminen välittää musta, ettei sen tarvitse tietää, miltä tuntuu elää mun ihossa. Ehkä mä toisaalta sitten välitänkin niin paljon, että karkoitan ne tärkeät pois. Ihastun ihmisiin, joiden kanssa tiedän, ettei mulla voi olla mitään tulevaisuutta. Yleensä päädynkin vaan niiden kainaloon, jotka ehtii satuttaa mua ennenku mä ehdin murskata ne.
Jotenkin luulin, että olisin jo pidemmällä mun paranemisprosessia. Mut miten mä voisinkaan tulla ehjäksi, kun en anna edes itselleni aikaa. Jotenkin uskon vaan edelleen siihen käsittämättömään harhaluuloon, että joku ihminen vois parantaa mut. Mutta ei kukaan voi, muuta kuin minä itse.
Ja tämä nainen täällä, joka tätä tekstiä kirjoittaa ja tietää oikeasti miltä nämä tunteet tuntuu tietää, että se tulee tapahtumaan. En kirjoita näitä tunteita tänne turhaan, enkä varsinkaan siksi, että voit tehdä minusta turhia oletuksia, kun et minua kokonaan tunne. Kirjoitan ne tänne oppiakseni lisää itsestäni. Koska olen vielä itsellenikin toisinaan täysin tuntematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti