tiistai 8. elokuuta 2017

Vahvuus tuntea...

Eikö tunteminen ole vahvuutta? Kyky tuntea erinäisiä tunteita ja elää niiden mukaan. Kuunnella tunteitaan ja arvostaa niitä? Arvostaa itseään.

Toisinaan kun avaan blogini ja suunnittelen kirjoittavani tänne taas näen entisten kirjoitusteni otsikot ja minua alkaa jollakin oudolla tasolla hävettämään. Tämähän on julkinen blogi, jonne olen päättänyt itse paljastaa omat heikkouteni. Heikkouden, jota ehkä joku voisi kuvitella käyttävänsä aseenaan. Kuvitella, juurikin niin. Ihmiset, eivät ehkä tajua, että kun olet itse omilla ehdoillasi paljastanut kipupisteesi poistaa se niiltä asemansa aseena. Et voi satuttaa minua, sillä olen itse jo satuttanut itseäni juurikin käymällä näitä tiettyjä asioita läpi. En sano, että olisin vielä maalissa, sillä minua sattuu vieläkin. Ja luulen, että kun pääsen maaliin, näen valon.

Olen huomannut kesän aikana ja varsinkin nyt kun 30 vuoden ikäpyykki on ylitetty, kuinka nopeaa aika menee. Elämä jotenkin kulkee kauniisti ohitseni. Teen kaikkeni elääkseni täysillä, mutta toisaalta teen taas kaikkeni suojellakseni itseäni. Koen olevani näiden kahden ääripään vankina. Ensin saatan kuluttaa itseni niin sanotusti loppuun ja antaa itsestäni kaiken ja sitten huomaankin olleeni monta päivää sänkyni vankina. Joka on vankilana tietenkin kaunein ja pehmein vankila, mutta jonne en sinnekään haluaisi jumittua niin moneksi kauniiksi päiväksi. Minulla ei ole loputtomasti aikaa elää sitä elämää mitä minä haluaisin elää. Ja elämä, jota haluaisin elää ei ole pelkojen ohjaama.

Olen mielestäni ottanut paljon edistysaskeleita oikeaan suuntaan. Olen tiedostanut olevani herkkä ja tunteva ihminen. Olen myös tiedostanut, että vaikka olen todella avoin ja kerron itsestäni ehkä liikaakin on ympärilläni silti todella korkeat suojamuurit. Osaan itsekin olla kylmä ja pelata ihmisten tunteilla. Varsinkin jos minun tunteillani on pelattu ensin. En kylläkään pidä tästä havainnosta itsestäni, koska koen, että itseni aiheuttamaa tuskaa minun on paljon vaikeampi käsitellä ja hyväksyä. Saatan itkeä vieläkin muistolle siitä, kun olen satuttanut minulle todella tärkeää ihmistä.

Toinen edistysaskel on tullut ulkoisessa olemuksessani. En ole laihtunut kiloakaan, mutta voin sanoa, että nautin taas aidosti liikunnasta. Tosin outoa kyllä, sielläkään en voi lopettaa ADHD:maista ajatteluani siitä, että kun nyt täältäkin pääsen, niin sitten teen sen ja ajattelen ehkä noin kymmentä asiaa kerrallaan, joista en mistään saa kunnollista otetta.

Olen lähempänä myös sen oivaltamista, että en kykene rakastamaan ketään ennen kuin rakastan kunnolla itseäni. Olen koittanut olla itselleni armollinen, mutta kuitenkin napakka. Tiedän, että haluan saada itseäni niskasta kiinni. Joten nappaan hiuksistani ja tukistan. Toisinaan hermostuneena nyin hiuksiani melkein kaljuuntumiseen asti.

Jos minä voisin päättää, minun tarkoitukseni maailmassa olisi oivaltaa asioita ja kirjoittaa niistä. Kirjoittaa lauluja ja laulaa niitä. Maalata taulu ja pyytää ihmiset katsomaan sitä sielullaan.

Jos minä päätän...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti