15.04.2020 klo: 02:07

Mä tajusin just, et mä oon onnellisimmillaan nyt. Nyt kun mä olen humalassa. Koska nyt mun mieli on tyynein. Ja mitä se on meille kaikille on eri. Joillekkin se on se treeni, se hetki kun sä oot yksin ja vedät hikijumpan tai joogan mitä vaan. Noh, mulle se on tää. Se ainoa hetki, kun mä tunnen olevani aidosti läsnä. Yleensä vasta sen jälkeen kun kaikki muu on mennyt ja mä oon yksin. Hetki sen jälkeen, kun mä oon tuhoamassa itseäni peilin edessä, miettimässä, kunnes mä tuhoan kaiken sen mitä mä oon rakentanut. Se tyyneys tulee vasta hajoamisen jälkeen. Hetki ennen tyyneyttä mä seisoin peilin edessä ja mietin miten mä tuhoan en vaan peiliä vaan itseni. Mä näin itseni viiltämässä itseni paskaksi veitsellä, kylkiluista lähtien. Viiltämässä pitkiä suuria viiltoja itseeni ja olemassa ylpeänä näistä, mun uusista tatuoinneista, mitkä ei maksanut yhtään mitään. Puhumassa itselleni ääneen tuntien suurta inhoa siitä, että hei näin mä nyt taas tein. Tänhän piti olla vaan yksi lasi.

Ja tässä mä oon. Täysin läsnä. Röökin jälkeen. Menin reteesti jääkaapille ja kaadoin bissen viinilasiin. Koska mä halusin. Ei siksi, että se olis järkevää. Mietin kyllä kokoajan, että eihän näin pitäisi toimia, mutta suoraan sanottuna mua ei kiinnostanut enää vittuakaan. Tää kaikki tulee päättyy kuitenkin. Ei ehkä nyt, mutta ihan pian. Joten miksi mä siirrän, enää yhtään mitään yhtään mihinkään? Ketä varten? Jos mä haluan tehdä näin mä teen.

Mä etsin näinä hetkinä suurta yhteenkuulumisen tunnetta, kunnes mä vetäydyn takas mun omaan herkkään kuoreen, jonne näkee harva ja tuskin koskaan kukaan täysin. Mä yritin hakea apua ihmisistä, joilla ei vaan ole aikaa kuunnella, tai jotka ei edes tajua kuinka rikki mä oon, ja sitten mä oon niille vihainen, koska he eivät olleet saatavilla, kun mä heitä tarvitsin.

Mä haluaisin vaan nukkua ja lakata olemasta, mutta illuusio, jonka olen itsestäni rakentanut estää mua tekemästä niin. Koska mun illuusiossa mä en ole tämä ihminen. Se ihminen, joka seisoo peilin edessä ja itkee. Se ihminen, joka haluaa tuhota itsensä. Se ihminen, joka haaveilee siitä, kuinka tää kaikki päättyy. Illuusiossani olen eri ihminen. Se ihminen, joka uskoo, että kaikki se päättyy hyvin. Että minä ansaitsin olla rakastettu. Että minä ansaitsen rakkautta tälläisenä kuin olen. Rikkinäisenä.

Se sama ihminen hymyilee, nauraa ja itkee jokapäivä. Julkisesti. Tuosta vaan. Ja uskoo, että se on oikein ja kokee, että näinkin on hyvä mutta ei kuitenkaan enää usko ihmisten hyvyyteen. Ei samalla tavalla, kuin ennen. Se ihminen on kuollut ja odottaa pelastajaansa, samalla tajuten, että pelastaja olen vain minä itse.

Tänään kirjoitettua puhelimeen: 

Mikään ei riitä. Haluaisin olla rehellinen, mutta en uskalla. En halua tuntea sitä oloa mitä tunsin viimeksi. Ja jos mä kerron jotain niin henkilökohtaista sitä ei saa enää takas. Se ei oo vaan muisto snapchatissa, jonka poistat ja toivot et samalla se tuhoutuu susta.