Avoimesti minä.
Kyllästynyt määritelmiin.
Liian energinen ja hullu. Paskat! Haista paska!
Miten olis energinen ja ihana.
Avoimesti seksuaalinen. Super suorasanainen.
Suorasanainen, mutta ilman tarkoitusta koskaan loukata ketään.
Oon tässä miettinyt, en vaan nyt vaan pitkään jo.
Miksi mun pitäis tuntea häpeää, kun en sitä tunne?
Oon kyllästynyt puolustelemaan mun luonnetta ja niin kyllästynyt siihen, että mun OIKEESTI hyvät ominaisuudet määritellään huonoiksi. Ehkä mä oon itsekkin sortunut siihen, mikä onkin kauheinta. Mä oon antanut ihmisten tehdä mulle olon, että nää ominaisuudet mussa on niin sanotusti häpeällisiä.
Noh, Katja nyt on vähän tollanen?!
Anteeksi mitä? Millainen? Kuvaile toki toi tollanen, koska päädyt minua niinkin vähäsanaisesti kuvailemaan. Tollanen höpsö? Niinkö? Ihan oikeesti. Ei teidän tarvi alkaa häpeämään mun puolesta. Mä en oo koskaan pyytänyt teitä.
Jos mä haluan sanoa jotain, mä sanon sen. Ja mä käyn omat taisteluni ihan itse. Ja musta tuntuu, että tässä vaiheessa, jos jollakin on jotain sanottavaa, se varmasti myös uskaltaa sanoa sen, ja jos ei niin omapa on HÄPEÄNSÄ. Tätä sanaa voi näköjään viljellä suomen kauniissa kielessä loputtomiin.
Tiedättekö kuinka tyhmä olo mulla tulee, jos joku mun läheinen tekee noin. Sunhan pitäis tykätä musta sellaisena kuin mä oon.
Sanoin, kerran ystävälleni tilanteen jälkeen, jossa hän kauniisti mainitsi, että "Katja voisitko olla vähän hiljempaa kun mua hävettää", että ei tarvitse olla ollenkaan jos on niin hankalaa.
Tiedoksenne, että mä en suostu siihen enää. Mä oon elänyt aivan liian ison osan mun elämästä alistettuna tiettyyn rooliin.
JOTEN HÄPEÄ! Eikö sua yhtään hävetä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti