30 päivää Katjaa...

Että mä oon ylpeä itsestäni! Eilen tuli täyteen 30 päivää ilman tipan tippaakaan alkoholia! Ja siinä samalla myös ilman tupakkaa! Ja huh voin kertoa, että kyllä teki hyvää.

Viimeinen viikonloppu selvinpäin teki suoraan sanottuna tiukkaa. Tai noh. Ei niinkään perjantai, mutta lauantaina kävin erittäin lähellä niin kutsuttua breaking pointtiani. Mutta kun kuuntelin aikansa itseäni keksimässä kaikenmoisia tekosyitä sille miksi saisin juoda huomasin, että säälin itseäni. Enhän mä nyt perkele voi olla näin heikko!? Mä olin tehnyt lupauksen itselleni. ITSELLENI! Joten miksi mä luovuttaisin kun olin niin lähellä maalia? Huvitti, että hain ensin oikeutusta toisilta ihmisiltä esimerkiksi facessa saadakseni LUVAN juoda?! Miksi? Mitä minä sillä luvalla tekisin! Tiesin, että huijaisin vain itseäni. Ei muita kuitenkaan edes kiinnosta sorrunko vai en. Paitsi ehkä bestiksen toivoi jo kovasti, että otan huikkaa, olinhan ollut aikas ärttyinen ämmä viinanhimoissani.

Mutta kuitenkin! Tunnin jälkeen uusien ihmisten ja ilmaisen boolin seurassa päätin, ettei se ole todellakaan sen arvoista! Ja kun muut lähtivät baariin nostamaan jo valmiiksi upeaa humalaansa mä koin euforisen elämyksen. Mä olin täysin läsnä itsessäni. Elossa ja onnellinen. Mä ajoin mun paskasta sitikkaani ja toivoin et tää hetki kestäis ikuisuuden. Että mä eläisin ikuisesti näin! Just siksi, että tiesin etten tasan tarkkaan elä, oli hetki niin erityinen. Kaunis.

Nyt mä makaan sängyssä aamutakissani ja mietin miltä se kylmä olut nyt maistuisi. Onkohan se enää niin hyvää kun mä muistin? Tykkäänköhän mä enää juopua ja tuntea, kun päässä humisee? Kun mun kaikki estot vaan sulaa pois ja voin vaan elää.

Noh? Eiköhän se kohta selviä. Tiedän ainakin yhden asian josta mä nyt tykkään. Enemmän ku pitkään aikaan.

Susta.

Katja.