Syli

Mul on kylmä. Mä haluaisin syliin. Ja jos mä koskaan pääsen syliin, oikeaan syliin, mä en ota sitä itsestäänselvyytenä. Ja mulla ei oo kiire mihinkään. Ja mä lupaan muistaa tuoksutella sun tuoksua. Imeä sitä itteeni niin kauan, että mä en unohda.

Sillä mä oon unohtanut sun tuoksun. Entisen. Melkein kaikkien entisten. Ja mä oon unohtanut teidän äänet. Melkein kaikkien entisten. Mä muistan vaan sun äänes värin ja lämmön. Miksi mä en muista sun äänes kylmyyttä? Vaikka mulla on nyt niin kylmä.

Mua edelleen ahdistaa ajatus siitä, että sä olisit jonkun toisen. En vieläkään saa itteäni tajuamaan miksi? Sähän et koskaan ollutkaan minun. Ei ihmistä voi omistaa. Ja sä et ollut auki ihmistä varten. Sun muuri oli niin suuri, etten mä koskaan päässyt sun luo. En mä jaksanu kiivetä tarpeeksi kauan, mun kunto ei riittänyt. Tai oikeastaan en halunnut ihmistä, joka piti mut niin kaukana itsestään. 

Sun muurit siirty mun muureiksi ja mun tapa päästää irti ihmisestä on tuhota kaikki. Ettei mussa oo enää mitään, mitä sä voisit rakastaa. Ettei mun tarvi enää rakastaa sua. 

Kun mä mietin haluanko mä muistella, miltä se tuntui sun kanssa. Meidän ruumiit toisiamme vasten, mä tunnen kuinka kyyneleet alkaa puskemaan ulos musta. Kuinka suru vyöryy ja vie mut mukanaan.

Mä en oo päässyt vieläkään yli.

Ja siksi, juuri sun äänes, mä haluaisin eniten unohtaa. Koska vaikka sun  sydän oli kylmä, sun syli oli lämpimin syli koskaan.