Onkohan mun suorapuheisuus ja rehellisyys vieny multa monta hyvää juttua? Tää ajatus tuli yhtäkkisesti mun mieleen.
Se, että jos mä oisin vaan osannu pitää mun turpani kiinni, mulla saattas olla jotain hienoa nyt. Vaikkakin valheellisesti.
Oisko se oikein? Teeskennellä onnensa takia? Esittää olevansa joku muu. Tai no ehkei joku muu, mutta se parempi versio itsestä. Se hillitympi, joka oikeasti kykenee miettimään asioita ennenkuin sanoo ne ääneen tai toimii niiden mukaan.
Kykenisinkö mä siihen? Ja jos kykenisin pystyisinkö elämään siinä valheessa. Isoja sanoja, mutta te tiedätte mitä mä haen tällä takaa.
Kuvitellaanpa nyt vaikka, että mä saisin jonkun rakastumaan itseeni helpommin, jos mä nyt vähän muokkaisin itteeni siihen suuntaan, mitä se ihminen selvästikin multa haluaa, odottaa tai millaista naista se hakee. Ja just sen takia, että mä muokkasin itteeni vähän itsevarmemmaksi, vähemmän ränsyileväksi ja räväkäksi, se ihminen sit kiinnostuu musta vähän enemmän. Ja lopulta niin paljon, että sanoo mulle rakastavansa mua.
Mitä sitte?
Sitten mä napotan suu auki ja mut tuntien räjähdän kauheeseen nauruun ja varmaan siinä vaiheessa räväytän, että et sä mua rakasta, vaan sitä jonka oon sun takias luonu. Helvetti miten absurdi ajatus.
Mutta, koska mä jaksoin teeskennellä mä sain sut. Ja mä halusin sut. Kunnes sain.
PS. Oon ollu migreenissä tänää ja mun aivot on katkolla, joten turha kysyä mitä hemmettiä mä tässä tavoittelin. Päätä ite. Mieti omilla aivoillas. Nää on vaurioituneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti