keskiviikko 26. elokuuta 2015

Uusia polkuja

Kykeneekö ihminen elämään hetkessä, jos hän kokoajan kuitenkin miettii tulevaa?

Kun mä kävelen mun 5 kilsan lenkkiä mä kelaan mielessäni jo, kuinka ihanalta mä tuun näyttää, jos mä vaan jatkan tätä tarpeeksi kauan. Mutta samalla mä nautin. Siitä tunteesta, kun mä voitin itteni ja nousin ylös sohvalta. Siitä kauneudesta mitä mun ympärillä on, raikkaasta ilmasta, muiden ihmisten kohtaamisesta. Ja mun jokaisesta askeleesta.

Joten haittaako se jos mä nyt mietin sitä tulevaa itseäni ja käytän sitä motivaationa? Mähän pääsen nauttii siitä hetkestä juurikin sen takia. Miten hienoa.

Oon muuten huomannut, et ihmisten katseet ei pelota mua enää niin paljon, ja mä melkein jo pystyn katsomaan tuntematonta ihmistä ilman et se tuntuu kummalliselta ja väkinäiseltä. Kiusallista se on jollakin asteella edelleen. Mut se on varmaan niin kaikille. Outoa miten ihminen voi olla niin itsevarma yhdessä tilanteessa ja toisessa tilanteessa taas aivan lost. 

Liekkö tää muutos johtuu mun lenkkeilystä vai vaan siitä, että mä oon kirjoittanut tätä mun blogia ja kattonut ihmisiä enemmän. Siis juurikin kyllä niiden lenkkejen aikana oon keräilly siellä sitä itsevarmuutta lisää ja miettinyt asioita.

Kyllä se liikunta siis auttaa, ei vaan painonpudotuksessa vaan kaikesta tärkeimmässä eli siinä henkisessä hyvinvoinnissa. Ja itsetuntemuksessa.

Mä oon oivaltanut mun askeleiden aikana yhtä sun toista. Ja ne järkevimmät oivallukset tuleekin sit tänne. Tai vaan ne kaikista aidoimmat. Muut saa jäädä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti