Mihin mun energia on kadonnu?
Tuntuu, että mun ruumis on imetty kuiviin. Ja mieli on on tyhjennetty kaikesta kauniista ja täytetty tuskalla. Tältä se masennus tuntuikin. Olin jo melkein unohtanut sinut vanha ystäväni. Sain sinut takaisin. Paikka vapautui ja sinulle oli taas tilaa.
En ehkä ollut valmis myöntämään itselleni, että olet tullut taas vierailemaan. Kutsumatta. Enkä todellakaan ole valmis siihen, että heivaat paskasi asuntooni. Haluan sinusta eroon. Ja ehkä ainoa keino on ottaa aikaa. Surra. Kunnolla. Kun näpyttelen tätä ja katson tätä täyttyvää ruutua, tuntuu, siltä, että tämä oli oikea ratkaisu. Jos näppäimistö olisi silmieni alla, se saattaisi tuhoutua kyyneleistäni. Mutta jostain syystä, hetikun mietinkin itkemistä, menen lukkoon.
Viikonloppuna sain kun sainkin puristettua muutaman kyyneleen itsestäni ulos. Ja kun onnistuin muutamassa itkin helposti satoja.
Nää mun negatiiviset ajatukset, mitä tää uus kriisi elämässä on mulle taas suonut ei oo mulle mitenkään uusia. Mä oon elänyt näiden ajatusten kanssa aina. Mä oon vaan joko unohtanut ne, tai puskenut ne takaisin mun sisään. Ja kun joku sorkkii tarpeeksi sun mieltä, ne pääsee taas riehumaan.
Mä haluan siis tehdä selväksi, että mä haluan tappaa ne, En itseäni. Mutta toisinaan se on vaikea erottaa.
Mun elämässä on niin paljon iloa ja onnea, ja mä tunnistan kaikki ne edelleen. Mä rakastan elämää niin paljon. Mun täytyy vaan hyväksyä itseni ja heikkouteni. Ja niin mä teen. Ja se tekee musta vahvan vielä.
Kuulen äänen ikkunasta. Se on tuuli. Yhtäkkiä kyyneleet tulevat.
Nyt. Päästä irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti