Välitilassa

Tuntuu edelleen, että olisin unessa.

Ja mä haluan jo herätä. Tai sitten vaipua uneen kunnolla, että tiedän, etten enää koskaan herää. Ja, että kaikki menis niin hyvin kun ne parhaimmillaan unissa voi mennä. Mä oon vapaa, rakastettu ja osaan lentää. Outo yhdistelmä. Eihän tuota yhdistelmää ole edes olemassa.

Rakkaus on vetäny mut maahan.

Mä olen katkera rakkaudelle. Apua. Miten tässä näin kävi? Senhän piti olla kaunein tunne maailmassa. Mutta ihmisellä, joka pelkää menettää, se ei ole vain kaunein vaan myös rumin asia. Ahdistavin. Pelko siitä menettämisestä ja se realiteetti kun oot menettäny sen rakkauden. Ne muistot, jotka vainoaa sua myös siellä unissas. Kunnes sä heräät ja se kaikki on poissa. Uudestaan. Taas uudestaan sä joudut kokemaan sen kauheen tunteen. Kaikki oli sun taas hetken, mutta nyt kaikki on jälleen poissa.

Tällästen unien jälkeen, mulla saattaa mennä päivä, ehkä viikkojakin päästä takas omaan maailmaan. Liikunta ja ihmisten pariin palaaminen auttaa tässä, koska niiden avulla sä saat kiinni jostain oikeasta, etkä ala kuvittelemaan, että ne asiat oikeesti menis niinkö ne meni siinä unessa.

Tiedänhän mä, että sä olet poistunut mun elämästä syystäkin, niinkuin kaikki muutkin. Mulla vaan menee niin kauan päästää irti ihmisistä. Voi olla, että mä en koskaan edes kykene siihen. Mun rakkaus vaan jatkuu ja elää aina. Muodossa, jossa se on sallittua, unissa.

Tällähetkellä, musta vaan pahasti tuntuu, etten mä haluaisi rakastaa. Mä oikein tunnen ku mun suojamuurit nousee päivä päivältä ylemmäs ja ylemmäs. Ja mä tunnen itteni kokoajan heikommaksi. 

Mä en saa tehdä näin itselleni taas. Mennä kuoreeni. Piiloutua maailmalta. Siksi pidänkin sinut avoinna päiväkirjani, blogini ja pidän itseni liikkeessä vaikka väkisin. Vaikka itkisin keskellä katua, vaikka minuun sattuisi vielä enemmän, en luovuta. 

Minä haluan rakastaa. Minä rakastin. Minä rakastan. Kunhan, en anna kenenkään viedä sitä minulta, minulla on vielä paljon mitä odottaa.